Olin tänään lenkillä. Taas. Jälleen kerran. Juoksin hyvän kaverini kanssa reilun kaksi tuntia, tulin kotiin, kävin suihkussa ja aloitin aamupalan syönnin lukien sunnuntain sanomalehteä. Mahtava fiilis! Mikä siinä juoksemisessa sitten on niin hienoa?
Aina olen urheilua harrastanut; nuorena jolppina hiihdin kilpaa. Hiihtäjän ura loppui oikeastaan vasta armeijan jälkeen monen vuoden ja lukemattomien kilpailujen jälkeen. Sen jälkeen ei hiihto maistunut moneen vuoteen, enkä ole vieläkään syttynyt siihen uudestaan. Kilpahiihto on aivan upea laji, mutta kyllästyin ainaiseen varusteralliin; joka päivä suksien hinkkausta ja voidespekulointia. Hiihto on silti hieno laji, edelleen.
Sitten innostuin kuntosalihommista. Kävin monta vuotta salilla ja siitä nautin tosi paljon, nykyäänkin. Oli hienoa, jos huomasi haban hieman kasvaneen. Silloin opin myös katsomaan tarkemmin mitä syön. Sillä on oikeasti valtavan suuri merkitys omaan hyvään oloon mitä joka päiväiseen nälkäänsä suustaan alas laittaa. Harrastaa sitten mitä tahansa tai on harrastamatta.
Sitten pikku hiljaa salin ohella rupesin käymään lenkillä; ensin kerran viikossa, sitten kaksi. Asuin silloin Tallinnassa ja tutustuin kaupunkiin juoksemalla, rupesin taas nauttimaan rääkistä ja hikoilusta. Eikä mennyt kauaa, kun vanha tuttuni, kilpailuvietti, otti tiukemman otteen niskastani. Ensin rupesi kiinnostamaan maratoni, pääsisinkö kunnialla läpi. No, pääsin läpi, mutta en tiedä voiko sanoa että kunnialla. Sitten kilpailuvietti kuiskutti korvaani, että pitäisi juosta maratoni uudestaan, mutta kovempaa... Niin, siitä se lähti. Sitten sattui niin, että entuudestaan tuntematon naapurini pyysi minua mukaan lenkille. Yhtäkkiä huomasin olevani juoksuporukassa, jonka mielettömän hieno yhteishenki ja kaveruus veti minut syvemmälle juoksu-urheilun kanta-hämäläiseen maailmaan. Kilpailuviettini kiitti minua ja sai minut katsomaan lenkillä ja maantiehölkkätapahtumissa tarkemmin kelloa. "Mikä oli kilometriaikasi?" se kysyi heti juoksun jälkeen ja minä vastasin auliisti. Se oli saanut minut tiukemmin koukkuun.
Palataan ensimmäiseen kysymykseen: Mikä siinä sitten on niin hienoa? Lista on aika pitkä ja vastaus vaihtelee päivän mukaan. Kun jotkut tai kaikki asiat ottavat päähän, niin lenkiltä tultua olo on parempi tai monet ongelmat ovat saaneet ratkaisun. Toisinaan kovan vetoharjoituksen jälkeen taas tuntuu hyvältä raaka, kova rääkki ja siitä selviytyminen. Joskus on vaan hienoa juosta yksin ja kuunnella musiikkia ja omia ajatuksia. Totta puhuakseni ei se juokseminenkaan tai ainakaan lenkille lähtö aina ole hienoa. Töistä tullessa olisi niin mukava syödä kunnolla, lukea lehdet rauhassa ja elpyä hetken sohvalla. Ei se aina ole herkkua lähteä työpäivän jälkeen lenkille, mutta siinä pitää kutinsa vanha totuus, että lenkin vaikein vaihe on kenkien jalkaan laittaminen. Fiilis on lenkin jälkeen yleensä aina parempi kun sinne lähtiessä. Koukussa oleva tarvitsee annoksensa...
Ainakin sunnuntaiset pitkät lenkit ovat erityisen hienoja! On mielettömän hienoa juosta hyvän kaverin kanssa rauhallista vauhtia noin kahden tunnin ajan puhellen niitä näitä sekä välillä pohtia oman elämän suurimpia kysymyksiä yhdessä. Runollisesti sanoen sunnuntain pitkä lenkki on jollain tavalla puhdistautuminen: hikoilla arjen kuonat pois. Mutta myös puhdistautumista henkisesti; terapoida puolin ja toisin kaverin kanssa. Kerran puhuttiinkin, että sunnuntain pitkä lenkki on meidän kirkko.
Lähtöviivalle asettuminen parantaa myös itsetuntemusta. Lähtölaukauksen pamahdettua ja ensimmäisten pahan olon tunteiden tultua, on helppo lähteä omien, huonojen ajatusten vietäväksi. Joku ääni sisällä selittää valmiiksi, miksi tänään ei kulkenut tai ehdottaa pidemmillä matkoilla puolen välin jälkeen, että tämä olkoon viimeinen juoksu. Sama ääni ehdottaa myös hiljentämään, jotta ei sattuisi niin paljon. Silloin joutuu katsomaan itseään silmästä silmään; annanko periksi ja lähden huonon ääneni kelkkaan, vai olenko soturi ja taistelen. Termin soturi (urheilussa) olen oppinut ystävältäni, hyvältä salibandyn pelaajalta, soturilta.
Kotona voin paremman puoliskoni kanssa keskustella myös juoksun kiemuroista; lenkeistä, kilpailuista, ajoista. Kumpikin harrastamme juoksemista. Olen siis onnekas!
Jos sinulla on harrastuskaveri, pidä hänestä kiinni. Kavereiden apu on tässäkin asiassa mittaamattoman arvokasta. Kaikki eivät halua juosta, mutta toivottavasti sinullakin on jokin hyvä harrastus työn ulkopuolella. Pidä siitä kiinni! Voit tietysti silti kokeilla juoksemista, mutta varo, se voi viedä pikkusormen sijasta koko käden...
