Alles ist anders in Finnland (osa 2)

Saavuttuamme Hampurin lentokentälle oli Detlev meitä vastassa. Lämpimien vastaanottokättelyiden jälkeen aloitimme n. 130 km:n automarssin kohti Celleä. Hampurin ruuhkasta selvittyämme matka sujui joutuisasti. Koko matkan selvitimme koulumaailman tapahtumia englannin kielellä, saksa kun ei vieläkään luista olueen ja makkaran tilaustaitoa lukuun ottamatta. Ymmärrän kyllä saksaa aika hyvin, kai… Asiat saimme selitettyä ja ymmärrettyä, se on pääasia.

Miellyttävän automatkan jälkeen menimme suoraan ensimmäiseen vierailupaikkaamme, Detlevin kouluun, Hehlentor Schuleen. Kävimme moikkaamassa opehuoneen väkeä ja koulusihteeriä, jonka jälkeen siirryimme Detlevin työhuoneeseen palaverin pitoon. Tässä vaiheessa mukaan liittyi ystävämme ja tulkkimme Sara sekä sosiaalipedagogiksi itseään tituleerannut mies.
Saimme kuulla koulun uudesta jutusta, kokopäiväkoulusta. Oppilailla oli mahdollisuus jäädä aina koulupäivän jälkeen kouluun erilaisiin kerhoihin ja syödä lämmin ruoka. Ruuan tarjoaminen koulussa oppilaille oli huikea uudistus! Sellaista ei ole ennen ollut. Ruoka maksoi vanhemmille 3 € / kerta, mutta on silti iso uudistus. Ymmärsin ensin, että sosiaalipedagogi oli tekemässä koulussa nuorisotyötä, mutta hänen tehtävänsä olikin kokopäiväkoulun organisointi. Hänen organisoimiaan kerhoja vetivät koulun ulkopuoliset vetäjät, ei opettajat.
Pääsimme ensitöiksemme nauttimaan ruuan oppilaiden kanssa. Se oli miellyttävä kokemus, huikeaa melua lukuun ottamatta. Oppilaat olivat meistä hyvin kiinnostuneita; olimmehan kaukaa pohjoisesta, aina Suomesta saakka (näin meidät esiteltiin). Ruuan jälkeen oppilaat keräsivät kiltisti lautaset pinoihin ja saatuaan luvan poistuivat ruokaluokasta omiin kerhoihinsa. Myös me lähdimme tutustumaan kerhoihin.

Kokopäiväkoulun toimintapisteitä oli useita ja oppilaat hääräsivät siellä innokkaasti. Oli askartelua, sisäfutista (tytöille), savitöitä, rakentelua ja elokuvan katselua. Elokuva oli dubattu saksaksi, luonnollisesti. Asiallista toimintaa, täytyy sanoa!
Parin tunnin tutustumisen jälkeen Detlev vei meidät hotelliimme. Lupasi meille parin tunnin levon ennen seuraavaa actionia.
Kahden tunnin päästä lähdimme reippaana Saran kutsumana hänen kotiinsa. Tarkoituksemme oli käydä läpi vielä luennot ja niiden käännökset, synkronoida kaikki kuntoon. Ilta oli erittäin miellyttävä. Hyvän ruuan kera saimme luentomme virtaviivaiseen kuntoon. Saran Ruotsista kotoisin olevan miehen saavuttua kotiin jouduin kysymään häneltä Tre kronor – joukkueen menestyksestä olympiakisoista. Siitä ei pitkää keskustelua tullut…
Tiistaina oli ensimmäisen koulutuspäivän vuoro. Paikalla meitä kuuntelemassa oli sekä päiväkodin että koulun henkilökuntaa sekä hallinnon edustaja. Sovitun kaavan mukaisesti aloitin kertomalla suomalaisen koulujärjestelmän historiasta; minkälaisia vaiheita meillä on ollut tiellä kohti hyvin menestyvää peruskoulua. Sen jälkeen Stina kertoi esiopetuksen historiasta lyhyesti ja keskittyi sen jälkeen esi- ja alkuopetuksen yhteistyöhön. Mitä se tarkoittaa ja miten sitä tehdään käytännössä. Kuulijat saivat kuulla asiasta, josta he omien sanojensa mukaan voivat vain haaveilla. Stinan esityksen loppuvaiheessa laitoimme kuulijat töihin. Tehtävänä oli pohtia ryhmissä (ryhmissä sekä päiväkodin väkeä, että opettajia, ennenkuulumatonta) minkälaista heidän yhteistyönsä olisi kolmen vuoden kuluttua, kun kaikki olisi mennyt heidän toiveidensa mukaan. Tulevaisuusajattelua siis ja heidän mukaansa myös utopia-ajattelua…
Ryhmien tuli esittää pohdintansa meille muille siten, että päiväkodin ja koulun edustaja tekisivät sen yhdessä. Halusimme rikkoa rajusti rajoja… He siis joutuivat tekemään yhteistyötä!
Kaikki ryhmät eivät pystyneet ajattelemaan toiveemme mukaisesti vaan keskittyivät enemmän nykyisiin ongelmiin, muuten esitykset menivät komeasti.
Tauon jälkeen oli taas minun vuoroni. Kerroin koulujärjestelmämme menestystekijöistä. Miksi olemme pärjänneet niin hyvin kansainvälisissä vertailuissa? Eroja saksalaiseen järjestelmään löytyi valtavasti; tärkeimmät niistä olen listannut jo kirjoitukseni ensimmäisessä osassa.
Raskain homma oli Saralla. Hän tulkkasi saksaksi kaikki kertomuksemme, kova rääkki.
Luentomme sujui hyvin. Saksalaiset ovat kovin kiinnostuneita suomalaisesta koulusta ja keskustelua syntyi paljon. Esityksemme jälkeen Suomessa vierailleet saksalaiset opettajat kertoivat näkemästään ja kokemastaan. Kertomukset olivat Suomea ylistäviä. Oli hienoa olla paikalla suomalaisen koulun edustajana!
Illalla Detlev kutsui meidät kotiinsa syömään ja keskustelemaan koulutuspäivän annista. Hieno ilta!

Keskiviikko oli Majakka-päivä. Brücken jahre – projektissa celleläiset käynnistävät ensimmäisiä yhteistyökuvioita päiväkodin ja koulun välillä. He ovat saaneet kaupungilta erillisen talon käyttöönsä, jossa yhteistyö tapahtuu. Kaksi koulua ja kolme päiväkotia ovat sitoutuneet toteuttamaan yhteistyötä. Toiminta on nimeltään Majakka. Majakassa ekaluokkalaiset ja päiväkotiryhmät tapaavat muutaman kerran vuodessa, heidät jaetaan ryhmiin, jossa lapset joutuvat tekemään yhteistyötä. Työskentely oli innostunutta ja monipuolista. Myös aikuiset olivat ylpeitä Majakka-projektistaan ja syystäkin. He ovat tällä saralla oman osavaltionsa edelläkävijöitä!

Iltapäivällä Stina lähti tutustumaan päiväkotiin ja minä suunnistin kohti synkkää ja surullista paikkaa, Bergen-Belsenin keskitysleirimuseota. Museo sijaitsee siellä missä leiri on aikoinaan ollut. Parakkeja ei enää ole, mutta lukuisat 1000-2500 ihmisen joukkohautakummut kertovat ihmisen käsittämättömästä julmuudesta. Tällä leirillä menehtyi mm. kuuluisten päiväkirjojen kirjoittaja Anne Frank. Vierailun jälkeen oli vaikea irrottautua kuvottavasta tunteesta.

Torstaina oli toinen koulutuspäivä. Se meni saman sapluunan mukaan kuin ensimmäinenkin. Antamamme ryhmätyötehtävä onnistui todella hyvin. Ryhmät saivat itsestään irti loistavia tulevaisuusnäkymiä ja pohdimmekin, mihin seinään tulevaisuuden teesit löisimme kiinni…

Kaiken kaikkiaan viikkomme Cellessä oli loistava. Opimme paljon. Opimme paljon mm. siitä, kuinka hyvä suomalainen koulujärjestelmä todellakin on. Ulkomailla on helppo olla ylpeä kouluistamme sekä osaavasta henkilökunnastamme. Opimme myös paljon saksalaisesta koulusta, sen ongelmista ja tulevaisuuden visioista. Ongelmat ovat kuitenkin mittakaavaltaan niin isoja, että yksittäisellä koululla ei ole mahdollisuutta paljon muuttaa. Tarvitaan osavaltion uudistushalua. Yksittäisistä ideoista ja toteutustavoista voimme toki ottaa oppia tuoda niitä myös Suomeen.
Kansainvälinen yhteistyö on sinänsä tärkeää.
Päätimmekin Detlevin kanssa aloittaa säännöllisen opettajavaihdon. Kerran vuodessa syksyisin lähetämme kaksi opettajaa Ojoisten koululta Celleen ja he lähettävät kaksi opettajaa Hämeenlinnaan. Sovimme tarkemmin kevään aikana vielä tavoitteemme, mutta homma pyörähtää käyntiin ensi syksynä.
Pitäisiköhän kaivaa esiin yläasteen aikaiset saksan kirjat…
Perjantaina oli jäljellä enää automatka Hampuriin ja sieltä lento kotiin. Onneksi yhteistyömme jatkuu. Toivottavasti ensi syksynä saamme lukea koulumme nettisivuilta ensimäisen kahden opettajamme matkakertomukset.

"Alles ist anders in Finnland" (osa 1)

Viime syksynä koulullamme oli saksalaisia vieraita. He tulivat Cellestä, Hämeenlinnan ystävyyskaupungista. Tutustumismatkalle hämeenlinnalaisiin kouluihin oli saapunut paikallisen Hehlentor schulen rehtori Detlev Soetbeer, pari opettajaa sekä tulkki Sara. Detlev oli Hämeenlinnassa jo neljättä kertaa ja hän on määrätietoisesti ryhtynyt tuomaan myös omia opettajiaan Suomeen opintomatkoille.

Syynä Suomen reissuille on Suomen kolminkertainen voitto kansainvälisessä Pisa-mittelössä, jossa vertaillaan eri maiden oppimistuloksia. Saksa on menestynyt niissä varsin huonosti. Surkea menestys on nostanut melkoisen myrskyn saksalaisissa medioissa. Koulujen tilaa on ruodittu jo monta vuotta ja satojen saksalaisten delegaatioiden määränpääksi on tullut koulutuksen ihmemaa, Suomi.

Näissä merkeissä siis tapasimme syksyllä. Vierailun yhteydessä Detlev kutsui minut Celleen luennoimaan suomalaisen koulutusjärjestelmän historiasta, sen menestystekijöistä sekä ennen kaikkea esi- ja alkuopetuksen yhteistyöstä ja sen käytännön toteutuksesta. Ajankohta olisi 1.3.-5.3. Detlev pyysi ottamaan mukaan opettajan, joka olisi esiopetuksen asiantuntija ja käytännössä tehnyt esi- ja alkuopetuksen yhteistyötä. Pyysin mukaan Nummen koulun Hirsimäen yksiköstä Stina Pulkkisen, jolla oli em. vaatimusten lisäksi myös sekä lastentarhanopettajan että luokanopettajan koulutukset.

Detlevin kiinnostus esi- ja alkuopetukseen johtui mm. siitä, että he olivat saaneet projektirahaa omaan hankkeeseensa, Brückenjahre – projektiin. Brückenjahre (siltavuosi) liittyy päiväkodin ja koulun väliseen nivelvaiheen luomiseen. Saksassa ei perinteisesti ole ollut minkäänlaista yhteistyötä päiväkodin ja koulun välillä ja henkilökunta on suhtautunut toisiinsa vähintäänkin epäluuloisesti. Meidät kutsuttiin siis auttamaan yhteistyön visioinnissa ja kertomaan esi- ja alkuopetuksen yhteistyön kokemuksistamme.

Aikaisempien vierailujen tuloksena Detlevillä on selkeä mielipide: Alles ist anders in Finnland. Hänestä on tullut Suomen vierailuiden jälkeen todellinen Suomen ystävä. Hänen työhuoneessaan on pieni Suomen lippu ja kuvia aikaisemmilta vierailuilta sekä iso kansio, jonka kyljessä luki Finnland.

Ei muuta kun suunnittelemaan luentoja. Huolellinen suunnittelu olisi tärkeää, koska odotukset suomalaisten vierailulle olivat suuret.

Saimme myös lupauksen, että voimme esittää luennot suomeksi ja ne tulkataan saksaksi. Sehän sopi meille; oma yläkoulun aikainen saksa ei oikein soljuvasti suju… Englanti taas on heille itselleen vaikeaa. Luentomateriaalit olivat luonnollisesti saksaksi.

Pientä pohdintaa aiheutti matkan ajankohta, hiihtoloma. No, harvoin kutsutaan ulkomaille luennoimaan, joten kutsu oli kuitenkin helppo hyväksyä.

Olen käynyt Cellessä kerran aikaisemminkin, joten tiedossani oli saksalaisen koulujärjestelmän ongelmakohdat. Kärjistäen voisi sanoa, että he ovat pisteessä, jossa suomalainen koulujärjestelmä oli vuonna 1970, siis ennen peruskoulun syntymistä. Heidän koulujärjestelmänsä erottelee lapset jatko-opintokelpoisiin ja ”käytännön ammatteihin” suuntautuviin jo neljän kouluvuoden jälkeen. Siis samoin kuin meillä aikoinaan kansakoulu/oppikoulujärjestelmässä tehtiin.

Suomalaisilla on ”aina” ollut maksuton perusopetus lämpimine ruokineen, mutta saksalaisvanhemmat joutuvat edelleen maksamaan kaiken opetusmateriaalin kirjoineen, kynineen ja vihkoineen itse. Uutta heillä on ns. vapaaehtoinen kokopäiväkoulu, johon osallistuvat saavat koulupäivän jälkeen lämpimän aterian. Ateria maksaa vanhemmille 3 € / kerta ja ei yllä tasoltaan lähellekään kouluruokaamme.

Haparoivaa erityisopetusta on ”jollain lailla tarjolla” mm. vapaaehtoisten työntekijöiden tarjoamana. Ylipäätään tuki oppilaan ja opettajan ympäriltä puuttuu lähes täysin. Ei oppilashuoltoa, ei kouluterveydenhoitoa, koulupsykologin palveluita, ei oikeastaan mitään tukipalveluita. Kun vielä vanhempien tuki ja arvostus koulua/opettajia kohtaan on vaatimatonta, ei saksalaista opettajaa käy kateeksi, paitsi palkallisesti. Opettajien kertoman mukaan vanhempien antama palaute on lähinnä syyttelyä.

Maalasin aika synkän kuvan saksalaisesta kouluarjesta, mutta valitettavasti en edes ole liioitellut.

Opettajilla on kuitenkin kova halu kehittää omaa työtään ja sitä kautta nostaa työnsä arvostusta, mutta jäykkä, osavaltiovetoinen järjestelmä on kova vastus. Jopa visionäärisen ja tarmokkaan rehtorin on vaikeaa muuttaa asioita edes omassa koulussaan, koska vaikutusmahdollisuudet ovat varsin pienet. Osavaltio valitsee jopa opettajat, reksin valta on siis minimaalinen.

Tiesin onneksi entuudestaan, että meidät kutsuneet kouluihmiset ovat tosi motivoituneita kehittymään työssään ja odottavat kovasti mitä meillä on sanottavaa ja miten Suomessa on toimittu.

Siis innokkaasti kohti Saksaa!