Sivut

Juttuja Seminaarin koululta ja oikeastaan mistä vain

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen aikoinaan jo Ojoisten koululla ja jatkoin Seminaarilla. Blogi on ollut pitkään telakalla, kunnes huhtikuussa 2014 into kirjoittamiseen syttyi jälleen. Wanhat jutut löydät sivustolta, uusiakin rupeaa nyt tulemaan.
Seminaarin koulun luomisen yhteydessä kirjoittamani informatiiviset sivut olen poistanut.


Kirjoitan pääasiassa kouluelämään liittyvistä monenlaisista asioista, mutta muutkin asiat kiinnostavat.

Hienoa, jos olet kiinnostunut vierailemaan sivuillani. Palautetta otan mielelläni vastaan sähköpostiini pasi.rangell@hameenlinna.fi

maanantai 6. joulukuuta 2010

En mä mikään dinosaurus ole!

Kaikilla on face book. Kysyt keneltä vaan, niin vastaus on kyllä. ”Eikö sulla ole”, kysyvät. ”Ei ole, ei mulla ole aikaa”… plus muut selitykset. Miksi pitäisi; voin kirjoittaa sähköpostia tai soittaa, jos mulla on asiaa. Ei minua viehätä ajatus, että kirjoittaisin koko ajan mitä mulle kuuluu just nyt tai lukisin, mitä sulle kuuluu just nyt tai eilen. Puhumattakaan, että katsoisin sinne ladatut ihanimmat lomakuvasi tai muuten saisin tirkistellä mitä sulle kuuluu tai mikä sinua ottaa päähän tai ilostuttaa.
”Niin, mutta eikö sun pitäisi tietää mitä sosiaalinen media tarkoittaa? Eikö sun pitäisi olla ajan hermolla, moni oppilaitoskin on jo face bookissa”? Auts, se kommentti osui arkaan paikkaan. Pitäisihän mun tietää, tietenkin.
Olin marraskuussa nuoremman tyttäreni kanssa viikon lomalla ulkomailla. Hänellä oli kone mukana, tietenkin. Siellä keskustelumme heräsi uudelleen face book-asiasta (fb vaan kavereiden kesken…). ”Nyt sulla olisi aikaa täällä lomalla, nythän sä voisit ottaa fb:n? Voin opettaa sulle se käytön”, tyttäreni sanoi. ” Hei, come on, kaikilla on sellainen, ethän sä halua mikään dinosaurus olla?” hän jatkoi. ”Auts”, taas osui, ajattelin.
”No otetaan sitten, en mä mikään dinosaurus ole!” sanoin uhmakkaana.

Ei muuta kun ruvettiin rekisteröitymään. Rekisteröinnin jälkeen alkoi varsinainen säätö. ”Tässä on taulu, tähän voit kato kirjoittaa kaikkee…” Tosi kiva ja tärkeää, ajattelin. ”Tämä on siis se paikka, johon voin kirjoittaa vaikka, että lähdenpä tästä lenkille”. Niin… ”Siitä voi sitten muut vaikka tykätä, siitä sun taulukommentista, ” tyttäreni yritti motivoida. ”Niin joo, kivaa”… ajattelin.
Hän otti minusta kuvankin fb:n laitettavaksi, täytyyhän kavereiden nähdä miltä sä nykyään näytät. Niin kai sitten, taivuin.
Itse asiassa hetken innostuinkin fb:sta, nimittäin siitä keskusteluosiosta. Vaihdettiin tärkeitä kuulumisia ja fiiliksiä kotiin, ei tarvinnut soittaa kalliita ulkomaanpuheluita. Se oli tosi mukavaa! Keskustelin jopa Hellströmin Martin kanssa hetken koulunjohtamisen uusista tuulista. Ajattelin, että tämähän on upeaa.

Sitten rupesi tulvimaan kaveripyyntöjä. Sanoin tyttärelleni, että 10 kaveria kyllä riittää, eihän kaikkien kanssa muuten ehdi jutella. ”Ai jaa, mulla on yli 200 kaveria ja joillakin on satoja”. Katsoin häntä aika pitkään.
Kaveritoiveita on minullekin nyt tullut niin paljon, että en ole viitsinyt aukaista koko fb:a. Pitäisikö kaikki hyväksyä kavereiksi, vai mihin vetää rajan? Entäs oppilaat tai entiset oppilaat tai lasten kaverit? Pitääkö jotkut sulkea pois, jotta kaikki juttuni eivät leviä kavereiden ja niiden kavereiden kautta ”kaikkialle”.

Vaikeita kysymyksiä. Tylyä olla hyväksyttämättä jotakin kaveriksi. Monet koulut ovat sopineet, että oppilaita, ei nykyisiä eikä entisiä oteta kavereiksi, koska silloin kaikki pääsevät kohtuullisen helposti käsiksi esim. työkavereiden kanssa vaihdettuihin ajatuksiin.
Eräässä koulutuksessa sanottiin hyvin, että älä ota kaveriksi sellaista, jota et kutsuisi kotiisi. Aika hyvä ohje. Toinen hyvä ohje oli, että googlaa oma nimesi säännöllisesti. Voihan olla, että sinua arvostellaan/haukutaan/kiusataan/kehutaan joillakin sivuilla. On hyvä pysyä kärryillä missä omaa nimeä käytetään.

Olen kyllä miettinyt miksi minun pitäisi olla tällaisessa kaikessa mukana? On tietysti hyvä tietää esim. fb:n luonteen ja mitä siellä touhutaan, mutta suoraan sanoen minua ei kiinnosta niin paljon, että roikkuisin siellä tunteja päivässä, kuten varsin moni nykyään tekee. Minulla on siis vielä fb, mutta en ole käynyt siellä reissun jälkeen. Nyt ne kaveripyynnön esittäneet ihmettelevät tietysti, että onpa kaveri muuttunut nirppanokaksi ja ylpeäksi, ei viitsi edes vastata. Niin, pieleen meni… kavereita vastaan ei ole mitään, sieltä tuli paljon vanhoja koulukavereiden kaveripyyntöjä yms. Se oli oikeastaan aika jännittävää katsoa miten kaverit ovat muuttuneet kouluajoista. Mutta… Mä olen aika ahkera tyyppi omasta mielestäni, mutta en jaksa roikkua fb:ssa.
Sorry vaan kaikki nykyiset, vanhat ja tulevat kaverit! Eikö me voida soitella, kiva teitä olisi nähdä, mutta nimenomaan livenä!
Ehkä olen sittenkin dinosaurus. Mutta sellainen tiedonhaluinen ja oman yksityisyyden tiedostava dino.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.