Kaikilla on face book. Kysyt keneltä vaan, niin vastaus on kyllä. ”Eikö sulla ole”, kysyvät. ”Ei ole, ei mulla ole aikaa”… plus muut selitykset. Miksi pitäisi; voin kirjoittaa sähköpostia tai soittaa, jos mulla on asiaa. Ei minua viehätä ajatus, että kirjoittaisin koko ajan mitä mulle kuuluu just nyt tai lukisin, mitä sulle kuuluu just nyt tai eilen. Puhumattakaan, että katsoisin sinne ladatut ihanimmat lomakuvasi tai muuten saisin tirkistellä mitä sulle kuuluu tai mikä sinua ottaa päähän tai ilostuttaa.
”Niin, mutta eikö sun pitäisi tietää mitä sosiaalinen media tarkoittaa? Eikö sun pitäisi olla ajan hermolla, moni oppilaitoskin on jo face bookissa”? Auts, se kommentti osui arkaan paikkaan. Pitäisihän mun tietää, tietenkin.
Olin marraskuussa nuoremman tyttäreni kanssa viikon lomalla ulkomailla. Hänellä oli kone mukana, tietenkin. Siellä keskustelumme heräsi uudelleen face book-asiasta (fb vaan kavereiden kesken…). ”Nyt sulla olisi aikaa täällä lomalla, nythän sä voisit ottaa fb:n? Voin opettaa sulle se käytön”, tyttäreni sanoi. ” Hei, come on, kaikilla on sellainen, ethän sä halua mikään dinosaurus olla?” hän jatkoi. ”Auts”, taas osui, ajattelin.
”No otetaan sitten, en mä mikään dinosaurus ole!” sanoin uhmakkaana.
Ei muuta kun ruvettiin rekisteröitymään. Rekisteröinnin jälkeen alkoi varsinainen säätö. ”Tässä on taulu, tähän voit kato kirjoittaa kaikkee…” Tosi kiva ja tärkeää, ajattelin. ”Tämä on siis se paikka, johon voin kirjoittaa vaikka, että lähdenpä tästä lenkille”. Niin… ”Siitä voi sitten muut vaikka tykätä, siitä sun taulukommentista, ” tyttäreni yritti motivoida. ”Niin joo, kivaa”… ajattelin.
Hän otti minusta kuvankin fb:n laitettavaksi, täytyyhän kavereiden nähdä miltä sä nykyään näytät. Niin kai sitten, taivuin.
Itse asiassa hetken innostuinkin fb:sta, nimittäin siitä keskusteluosiosta. Vaihdettiin tärkeitä kuulumisia ja fiiliksiä kotiin, ei tarvinnut soittaa kalliita ulkomaanpuheluita. Se oli tosi mukavaa! Keskustelin jopa Hellströmin Martin kanssa hetken koulunjohtamisen uusista tuulista. Ajattelin, että tämähän on upeaa.
Sitten rupesi tulvimaan kaveripyyntöjä. Sanoin tyttärelleni, että 10 kaveria kyllä riittää, eihän kaikkien kanssa muuten ehdi jutella. ”Ai jaa, mulla on yli 200 kaveria ja joillakin on satoja”. Katsoin häntä aika pitkään.
Kaveritoiveita on minullekin nyt tullut niin paljon, että en ole viitsinyt aukaista koko fb:a. Pitäisikö kaikki hyväksyä kavereiksi, vai mihin vetää rajan? Entäs oppilaat tai entiset oppilaat tai lasten kaverit? Pitääkö jotkut sulkea pois, jotta kaikki juttuni eivät leviä kavereiden ja niiden kavereiden kautta ”kaikkialle”.
Vaikeita kysymyksiä. Tylyä olla hyväksyttämättä jotakin kaveriksi. Monet koulut ovat sopineet, että oppilaita, ei nykyisiä eikä entisiä oteta kavereiksi, koska silloin kaikki pääsevät kohtuullisen helposti käsiksi esim. työkavereiden kanssa vaihdettuihin ajatuksiin.
Eräässä koulutuksessa sanottiin hyvin, että älä ota kaveriksi sellaista, jota et kutsuisi kotiisi. Aika hyvä ohje. Toinen hyvä ohje oli, että googlaa oma nimesi säännöllisesti. Voihan olla, että sinua arvostellaan/haukutaan/kiusataan/kehutaan joillakin sivuilla. On hyvä pysyä kärryillä missä omaa nimeä käytetään.
Olen kyllä miettinyt miksi minun pitäisi olla tällaisessa kaikessa mukana? On tietysti hyvä tietää esim. fb:n luonteen ja mitä siellä touhutaan, mutta suoraan sanoen minua ei kiinnosta niin paljon, että roikkuisin siellä tunteja päivässä, kuten varsin moni nykyään tekee. Minulla on siis vielä fb, mutta en ole käynyt siellä reissun jälkeen. Nyt ne kaveripyynnön esittäneet ihmettelevät tietysti, että onpa kaveri muuttunut nirppanokaksi ja ylpeäksi, ei viitsi edes vastata. Niin, pieleen meni… kavereita vastaan ei ole mitään, sieltä tuli paljon vanhoja koulukavereiden kaveripyyntöjä yms. Se oli oikeastaan aika jännittävää katsoa miten kaverit ovat muuttuneet kouluajoista. Mutta… Mä olen aika ahkera tyyppi omasta mielestäni, mutta en jaksa roikkua fb:ssa.
Sorry vaan kaikki nykyiset, vanhat ja tulevat kaverit! Eikö me voida soitella, kiva teitä olisi nähdä, mutta nimenomaan livenä!
Ehkä olen sittenkin dinosaurus. Mutta sellainen tiedonhaluinen ja oman yksityisyyden tiedostava dino.
maanantai 6. joulukuuta 2010
maanantai 1. marraskuuta 2010
Vieraita Saksasta
Kirjoitin viime keväänä blogissani kokemuksistani Saksan reissulta. Olin silloin Cellessä heidän kutsumana pitämässä kaksi luentoa Suomen koulujärjestelmän hyvistä puolista sekä esi- ja alkuopetuksen yhteistyöstä. Olen tutustunut Cellessä sijaitsevan Hehlentorin koulun rehtoriin Detlev Soebääriin jo aikaisemmin. Hän on vieraillut Hämeenlinnassa muistaakseni neljä kertaa ja minä siellä pari kertaa. Viime keväänä sovimme, että laitamme uuden vaihteen päälle yhteistyössämme. Sovimme, että joka syksy kaksi heidän opettajaa vierailee Ojoisten koululla ja kaksi meidän opettajaa Hehlentorin koululla Cellessä.
Näin myös tapahtui.
Lokakuussa kaksi opettajaa, Bianca ja Evelyn, saapuivat Hämeenlinnaan ollakseen vieraanamme koko viikon. Kustannusten minimoimiseksi olimme sopineet kotimajoituksen; opettajamme majoittivat saksalaisrouvat kotiinsa. Käytän tuttavallisesti suomalaiseen tapaan heistä vain etunimiä.
He tiesivät etukäteen, että meidän tapamme on käyttää usein vain etunimiä, mutta olivat silti hämmentyneitä ja hieman järkyttyneitäkin, kun minä käytin heidän rehtoristaan nimeä Detlev. He kertoivat, etteivät koskaan milloinkaan käytä esimiehestään nimeä Detlev, vaan aina Herr Soebäär. Sanoin, että täällä ei koskaan milloinkaan käytetä minusta nimeä herra Rangell, vaan Pasi tai rehtori. Varovasti he sitten totuttelivat sanomaan Pasi… Se on niitä kulttuurieroja…
No, niin. Asiaan. Laadimme heille vierailulukujärjestyksen heidän mielenkiintonsa mukaisesti. He olivat kiinnostuneita ”kaikesta”, mutta erityisesti yhteisopettajuusluokistamme. Viikon ajan he vierailivat luokissamme, mutta laajemman kuvan saamiseksi vein heidät myös Hirsimäen kouluun, jossa on tällä hetkellä Hämeenlinnan parasta yhteistyötä päiväkodin ja koulun välillä. Se oli heistä hyvin mielenkiintoista, koska Saksassa ei perinteisesti ole minkäänlaista yhteistyötä tai toimintaa päiväkodin ja koulun välillä. Aikaisempien Suomen vierailujen tuloksena heillä on nyt yksi yhteistyöprojekti alkanut.
Vieraamme kävivät myös pienluokissamme. Saksassa ei ole ns. pienluokkia eikä erityisopetusta tunneta juuri lainkaan. Saksalaisvieraamme tiesivät, että Cellessä ”jossain on vammaisia lapsia, mutta heillä on eri koulut”. Eivät siis tienneet asiasta oikein mitään. Hieman toistan itseäni (aikaisempi blogini Saksasta), mutta heillä ei ole oppilashuollollista työtä, ei pienluokkia, ei erityisopettajia kouluissa eikä muutenkaan juuri mitään tukea sitä kaipaaville.
Bianca ja Evelyn kävivät siis yleisopetuksen lisäksi evy-pienluokissamme sekä eräässä eha-luokassamme. Viimeisenä vierailupäivänä he halusivat tutustua vielä autismiopetukseemme. Pienluokkien vierailun jälkeen vieraamme olivat jo hyvin vaikuttuneita tavastamme huolehtia kaikenlaisista oppilaista, mutta vierailu autismi-ryhmässä aiheutti heissä suuria tunteita. Seurasimme opetusta jonkin aikaa. Sitten eräs pieni poika tuli eteemme, katsoi ylöspäin vieraitamme kasvoihin ja sanoi: Guten tag! Sen jälkeen hän kääntyi, käveli takaisin paikalleen. Tilanne oli erittäin vaikuttava, sitä on vaikea kuvata kirjoittamalla. Toinen vieraistamme alkoi itkeä välittömästi ja toinen pyyhki silmäkulmiaan. Kysyin, että mikä hätänä? Vieraamme kertoivat, että he eivät pystyneet mielikuvituksissakaan kuvittelemaan, minkälaista autismiopetus on. He olivat äärimmäisen vaikuttuneita siitä, että samassa koulussa huolehditaan laadukkaasti kaikista oppilaista; yleisopetuksen ja erilaisten pienluokkien oppilaista. Kuinka lämmintä, hyvin resurssoitua ja oppilaita arvostavaa toimintaa. He ylistävät järjestelmäämme niin, että poskiani rupesi kuumottamaan.
Olen erittäin ylpeä koulumme osaavasta opettaja- ja ohjaajakunnasta!
Tämän jälkeen vein heidät vielä tutustumaan Ahveniston kouluun, jotta he saisivat kuvan myös yläkoulun arjesta. Siellä ihastelivat koulun siisteyttä ja visuaalista kauneutta. He kertoivat, että täällä Suomessa opetus todella lähtee oppilaista ja heidän tarpeistaan, ei opettajista tai opetusmenetelmistä.
Ahveniston reissun jälkeen oli hyvästien aika. Kiitospuheessaan he vielä kertoivat, että Hämeenlinnan reissu on ollut heille järisyttävä kokemus. Suomi ei heidän arvionsa mukaan turhaan ole koulutusasioissa maailman paras. Heillä ongelmiin on yritetty saada ratkaisuja opetusmenetelmien uudistamisen kautta, mutta kotiin viemisiksi aikovat viedä ajatuksen siitä, että opetuksen tarkastelun tulee lähteä oppilaiden tarpeista, ei opettajan opetusmenetelmien kokeiluista. Oli erittäin mielenkiintoista kuulla heidän arvioitaan koulustamme, varsinkin kun ne olivat niin positiivisia…
Samalla koneella heidän kanssaan Saksan lähti kaksi meidän opettajaamme vastavierailulle. Heillä on ollut myös huikea matka monine kokemuksineen. Erja ja Heidi kertovat kokemuksistaan matkakertomuksessaan, joka ilmestyy koulumme nettisivuille viikolla 46. Kannattaa lukea!
Kokemukset ja opit vierailuista olivat niin hyviä, että jatkamme ilman muuta toimintaamme ensi vuonna. Pyrimme järjestämään myös yhteisen seminaarin, jossa kokemuksia vaihdetaan ja opitaan toisiltamme syvällisemmin. Tulemme pohtimaan opettajien kanssa myös mahdollisuutta saada oppilaat vähitellen mukaan aitoon yhteistyöhön saksalaisen ystävyyskoulumme kanssa. Meillähän on mm. saksan lukijoita; eiköhän siitä jotakin synny…
Vaikka kansainvälinen yhteistyö on ”tilanteen ollessa päällä” välillä raskasta, mutta silti todella antoisaa!
Näin myös tapahtui.
Lokakuussa kaksi opettajaa, Bianca ja Evelyn, saapuivat Hämeenlinnaan ollakseen vieraanamme koko viikon. Kustannusten minimoimiseksi olimme sopineet kotimajoituksen; opettajamme majoittivat saksalaisrouvat kotiinsa. Käytän tuttavallisesti suomalaiseen tapaan heistä vain etunimiä.
He tiesivät etukäteen, että meidän tapamme on käyttää usein vain etunimiä, mutta olivat silti hämmentyneitä ja hieman järkyttyneitäkin, kun minä käytin heidän rehtoristaan nimeä Detlev. He kertoivat, etteivät koskaan milloinkaan käytä esimiehestään nimeä Detlev, vaan aina Herr Soebäär. Sanoin, että täällä ei koskaan milloinkaan käytetä minusta nimeä herra Rangell, vaan Pasi tai rehtori. Varovasti he sitten totuttelivat sanomaan Pasi… Se on niitä kulttuurieroja…
No, niin. Asiaan. Laadimme heille vierailulukujärjestyksen heidän mielenkiintonsa mukaisesti. He olivat kiinnostuneita ”kaikesta”, mutta erityisesti yhteisopettajuusluokistamme. Viikon ajan he vierailivat luokissamme, mutta laajemman kuvan saamiseksi vein heidät myös Hirsimäen kouluun, jossa on tällä hetkellä Hämeenlinnan parasta yhteistyötä päiväkodin ja koulun välillä. Se oli heistä hyvin mielenkiintoista, koska Saksassa ei perinteisesti ole minkäänlaista yhteistyötä tai toimintaa päiväkodin ja koulun välillä. Aikaisempien Suomen vierailujen tuloksena heillä on nyt yksi yhteistyöprojekti alkanut.
Vieraamme kävivät myös pienluokissamme. Saksassa ei ole ns. pienluokkia eikä erityisopetusta tunneta juuri lainkaan. Saksalaisvieraamme tiesivät, että Cellessä ”jossain on vammaisia lapsia, mutta heillä on eri koulut”. Eivät siis tienneet asiasta oikein mitään. Hieman toistan itseäni (aikaisempi blogini Saksasta), mutta heillä ei ole oppilashuollollista työtä, ei pienluokkia, ei erityisopettajia kouluissa eikä muutenkaan juuri mitään tukea sitä kaipaaville.
Bianca ja Evelyn kävivät siis yleisopetuksen lisäksi evy-pienluokissamme sekä eräässä eha-luokassamme. Viimeisenä vierailupäivänä he halusivat tutustua vielä autismiopetukseemme. Pienluokkien vierailun jälkeen vieraamme olivat jo hyvin vaikuttuneita tavastamme huolehtia kaikenlaisista oppilaista, mutta vierailu autismi-ryhmässä aiheutti heissä suuria tunteita. Seurasimme opetusta jonkin aikaa. Sitten eräs pieni poika tuli eteemme, katsoi ylöspäin vieraitamme kasvoihin ja sanoi: Guten tag! Sen jälkeen hän kääntyi, käveli takaisin paikalleen. Tilanne oli erittäin vaikuttava, sitä on vaikea kuvata kirjoittamalla. Toinen vieraistamme alkoi itkeä välittömästi ja toinen pyyhki silmäkulmiaan. Kysyin, että mikä hätänä? Vieraamme kertoivat, että he eivät pystyneet mielikuvituksissakaan kuvittelemaan, minkälaista autismiopetus on. He olivat äärimmäisen vaikuttuneita siitä, että samassa koulussa huolehditaan laadukkaasti kaikista oppilaista; yleisopetuksen ja erilaisten pienluokkien oppilaista. Kuinka lämmintä, hyvin resurssoitua ja oppilaita arvostavaa toimintaa. He ylistävät järjestelmäämme niin, että poskiani rupesi kuumottamaan.
Olen erittäin ylpeä koulumme osaavasta opettaja- ja ohjaajakunnasta!
Tämän jälkeen vein heidät vielä tutustumaan Ahveniston kouluun, jotta he saisivat kuvan myös yläkoulun arjesta. Siellä ihastelivat koulun siisteyttä ja visuaalista kauneutta. He kertoivat, että täällä Suomessa opetus todella lähtee oppilaista ja heidän tarpeistaan, ei opettajista tai opetusmenetelmistä.
Ahveniston reissun jälkeen oli hyvästien aika. Kiitospuheessaan he vielä kertoivat, että Hämeenlinnan reissu on ollut heille järisyttävä kokemus. Suomi ei heidän arvionsa mukaan turhaan ole koulutusasioissa maailman paras. Heillä ongelmiin on yritetty saada ratkaisuja opetusmenetelmien uudistamisen kautta, mutta kotiin viemisiksi aikovat viedä ajatuksen siitä, että opetuksen tarkastelun tulee lähteä oppilaiden tarpeista, ei opettajan opetusmenetelmien kokeiluista. Oli erittäin mielenkiintoista kuulla heidän arvioitaan koulustamme, varsinkin kun ne olivat niin positiivisia…
Samalla koneella heidän kanssaan Saksan lähti kaksi meidän opettajaamme vastavierailulle. Heillä on ollut myös huikea matka monine kokemuksineen. Erja ja Heidi kertovat kokemuksistaan matkakertomuksessaan, joka ilmestyy koulumme nettisivuille viikolla 46. Kannattaa lukea!
Kokemukset ja opit vierailuista olivat niin hyviä, että jatkamme ilman muuta toimintaamme ensi vuonna. Pyrimme järjestämään myös yhteisen seminaarin, jossa kokemuksia vaihdetaan ja opitaan toisiltamme syvällisemmin. Tulemme pohtimaan opettajien kanssa myös mahdollisuutta saada oppilaat vähitellen mukaan aitoon yhteistyöhön saksalaisen ystävyyskoulumme kanssa. Meillähän on mm. saksan lukijoita; eiköhän siitä jotakin synny…
Vaikka kansainvälinen yhteistyö on ”tilanteen ollessa päällä” välillä raskasta, mutta silti todella antoisaa!
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Lomautus - kyllästyttää jo koko sana
Nyt ne sitten alkavat. Nimittäin opettajien kuuden päivän lomautukset. 12.-13.10. on lomautuksen ensimmäinen aalto, joka koskettaa oppilaita. Puolet opettajista lomautetaan 12. päivä ja toinen puolikas 13. päivä. Oppilaat kokevat siis kaksi lomautuspäivää, jolloin ei opiskella normaalisti. Normaalin n. 20 luokkakaverin sijasta niinä päivinä luokkakavereita onkin n. 40! Loput lomautuspäivät hoidetaan syyslomalla.
Kahden päivän ajan opettajat valvovat siis kahta luokkaa. Kirjoitin tarkoituksella valvovat, koska on päivänselvää, että on turha puhua opettamisesta. Olemme tyytyväisiä, jos kukaan ei niinä päivinä loukkaa itseään, eikä tapahtuisi mitään kovin negatiivista.
Palvelujohtajan ohjeistuksen mukaan koulut ovat suunnitelleet lomautuksen ajaksi teemapäivät, ainesidonnaista opetusta ei siis anneta. Me valitsimme teemapäivien aiheeksi Unisef – lasten erilaiset maailmat. Ensimmäisenä päivänä kirjoitamme ja piirrämme Unisef-aiheista, katselemme Unisef-aiheisia dokumentteja ja toisena päivänä kävelemme ja juoksemme Unisefin puolesta keräten rahaa hyvään tarkoitukseen.
Koulupäivät pidetään lain salliman minimin mittaisena, eli 3 h. Koitetaan pitää negatiivisten tapahtumien riski mahdollisimman pienenä… Eniten olen huolissani pienluokkien oppilaista. Esim. eha-ryhmissä lain sallima maksimioppilasmäärä on 8, mutta lomautuspäivinä erittäin paljon ohjausta ja apua tarvitsevia oppilaita on yhdellä opettajalla 16. Ei kuulosta hyvältä yhtälöltä, vaikka ohjaajat ovatkin töissä.
Kuulin, että Suomi olisi maailman ainoa maa, joka lomauttaa opettajia, eli halvaannuttaa koulun käynnin lomautusten ajaksi. En ole tosin tarkistanut asiaa. Joka tapauksessa se on aika huonoa mainosta maailman parhaalle maalle ja koulujärjestelmälle. Erittäin huonoa mainosta tämä on myös ex. koulukaupunki Hämeenlinnalle, vaikka sloganissa sanotaankin, että ”hyvä arki asuu Hämeenlinnassa”…
Lomautuksen säästövaikutus perusopetuksen puolella on kokonaisuudessaan 282 000 €. Minusta luku näyttää varsin pieneltä ottaen huomioon negatiivisen vaikutuksen suuruuden lasten koulunkäyntiin sekä todella ison työmäärän, mitä hallinto on joutunut lomautusten eteen tekemään. Puhumattakaan kaupungin imagotappiosta.
Kaupungin henkilöstöryhmistä opettajat ovat kärsineet kaupungin säästötoimista eniten. Oppitunneista, josta palkka muodostuu, on vähennetty jo vuosien ajan. Nyt ei voi enää vähentää, kun ollaan lain säätämässä minimitasossa. Hämeenlinnalaiset oppilaat saavat mahdollisimman vähän opetusta!
Olen kysynyt, minkälaisella suunnitelmalla ja millä ajanjaksolla pyrimme takaisin opetustuntien normaalitasoon, mutta vastausta ei tilaajapuoli ole pystynyt antamaan.
Toivottavasti lomautukset ovat 282 000 €:n ”väärtti”.
Toivon myös, että emme enää toistamiseen lyö päätämme lomautusten suureen mäntyyn, vaikka vajausta ensi vuoden budjetissa on edelleen varsin paljon…
Kahden päivän ajan opettajat valvovat siis kahta luokkaa. Kirjoitin tarkoituksella valvovat, koska on päivänselvää, että on turha puhua opettamisesta. Olemme tyytyväisiä, jos kukaan ei niinä päivinä loukkaa itseään, eikä tapahtuisi mitään kovin negatiivista.
Palvelujohtajan ohjeistuksen mukaan koulut ovat suunnitelleet lomautuksen ajaksi teemapäivät, ainesidonnaista opetusta ei siis anneta. Me valitsimme teemapäivien aiheeksi Unisef – lasten erilaiset maailmat. Ensimmäisenä päivänä kirjoitamme ja piirrämme Unisef-aiheista, katselemme Unisef-aiheisia dokumentteja ja toisena päivänä kävelemme ja juoksemme Unisefin puolesta keräten rahaa hyvään tarkoitukseen.
Koulupäivät pidetään lain salliman minimin mittaisena, eli 3 h. Koitetaan pitää negatiivisten tapahtumien riski mahdollisimman pienenä… Eniten olen huolissani pienluokkien oppilaista. Esim. eha-ryhmissä lain sallima maksimioppilasmäärä on 8, mutta lomautuspäivinä erittäin paljon ohjausta ja apua tarvitsevia oppilaita on yhdellä opettajalla 16. Ei kuulosta hyvältä yhtälöltä, vaikka ohjaajat ovatkin töissä.
Kuulin, että Suomi olisi maailman ainoa maa, joka lomauttaa opettajia, eli halvaannuttaa koulun käynnin lomautusten ajaksi. En ole tosin tarkistanut asiaa. Joka tapauksessa se on aika huonoa mainosta maailman parhaalle maalle ja koulujärjestelmälle. Erittäin huonoa mainosta tämä on myös ex. koulukaupunki Hämeenlinnalle, vaikka sloganissa sanotaankin, että ”hyvä arki asuu Hämeenlinnassa”…
Lomautuksen säästövaikutus perusopetuksen puolella on kokonaisuudessaan 282 000 €. Minusta luku näyttää varsin pieneltä ottaen huomioon negatiivisen vaikutuksen suuruuden lasten koulunkäyntiin sekä todella ison työmäärän, mitä hallinto on joutunut lomautusten eteen tekemään. Puhumattakaan kaupungin imagotappiosta.
Kaupungin henkilöstöryhmistä opettajat ovat kärsineet kaupungin säästötoimista eniten. Oppitunneista, josta palkka muodostuu, on vähennetty jo vuosien ajan. Nyt ei voi enää vähentää, kun ollaan lain säätämässä minimitasossa. Hämeenlinnalaiset oppilaat saavat mahdollisimman vähän opetusta!
Olen kysynyt, minkälaisella suunnitelmalla ja millä ajanjaksolla pyrimme takaisin opetustuntien normaalitasoon, mutta vastausta ei tilaajapuoli ole pystynyt antamaan.
Toivottavasti lomautukset ovat 282 000 €:n ”väärtti”.
Toivon myös, että emme enää toistamiseen lyö päätämme lomautusten suureen mäntyyn, vaikka vajausta ensi vuoden budjetissa on edelleen varsin paljon…
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
Arki
On sunnuntai-ilta, kellokin on jo 20.30. Ajatukset siirtyvät väkisin arkeen ja huomiseen työpäivään. Millainen on tuleva työ- ja arkiviikko? Onko arki tylsää? Onko se vain seuraavan viikonlopun odottamista? Onko hyvää elämää tarjolla vain viikonloppuisin ja lomilla?
Taidan olla siitä kummallinen olio, että minusta maanantaina töihin meno ei ole vastenmielistä. Minusta on upeaa mennä töihin, huikata hyvät huomenet työkavereille, turista hieman miten viikonloppu on mennyt.
Oppilaita käytävillä kellon soitua. ”Huomenta reksi, terve reksi!” Oppilaista saan energiaa, heillä sitä nimittäin on jaettavaksi asti…
Aamurutiinien jälkeen tietokone auki, sähköpostiohjelman käynnistys ja viikko on käynnissä. Ei kestä aikaakaan, kun päivän ensimmäinen asia tai ongelma tulee ratkaistavaksi. Opettaja, ohjaaja tai joku muu henkilökunnasta kurkistaa ovelta ja kysyy: "Oisko sulla hetki aikaa?" Akuuttien ongelmien tai ylipäätään asioiden ratkaisujen pohtiminen on mielekästä. Jätän juuri tekemäni työn keskeytyksen johdosta hetkeksi ja siirrän huomioni kysyjään. ”Joo, on aikaa, tule vaan sisään.” Siinä vaiheessa viikonloppu on viimeistään jäänyt taakse ja mielenkiintoinen arki täydessä vauhdissa. Olen valinnut avoimien ovien linjan, eli oman työhuoneeni molemmat ovat auki tulijoille, ellei huoneessani ole palaveria. Pidän sitä mielekkäänä; haluan olla koulumme elämän pulssissa mukana, tavoitettavissa.
Olen myös työonnellinen; pidän työstäni ja sen monipuolisuudesta, päivään ja viikkoon mahtuu paljon asioiden pohtimista, suunnittelua, ratkaisuja, ehdotuksia, suosituksia ja tietysti kokouksia ja palavereja. Niitä on paljon… Oppitunneistakin pidän, tosin nykytyössäni niitä on vain pari viikossa.
Minäkään en ole teräsmies, siis väsyn ja stressaannun välillä. Ei tämäkään työ helpoimmasta päästä ole. Täytyy myöntää, että esim. viime keväänä olin aika väsynyt. Nuorempana ajattelin, että jaksan mitä vaan, mikään ei minua kaada. Niin, olen oppinut, että se ei valitettavasti pidä paikkaansa.
Arki on minusta töissä mukavaa, suuri tekijä siinä on fiksut ja mukavat työkaverit. Mutkattomat välit antavat mahdollisuuden nauttia töissä olosta.
Työpäivän jälkeen arki jatkuu kotona. Arjen luksuksesta työpäivän jälkeen on monia esimerkkejä. Yleensä tultuani kotiin juon teetä ja syön pari leipää. Vaikka se on oikeastaan rutiinia, maistuu se luksukselta, kun asennoituu oikein. Yleensä Heidi on silloin myös kotona, vaihdamme teen juonnin lomassa työpäivän kuulumiset. Sitten on vuorossa päivän juoksulenkki. Sinne lähteminen ei aina ole luksusta, se on myönnettävä. Sieltä tuleminen, suihkussa käynti ja lenkin jälkeen syöminen sitä vastoin täyttää kirkkaasti arjen luksuksen vaatimukset. Kysymys on oikeastaan tässäkin kohdassa asenteesta. ”Juonko mä taas sitä saamarin teetä väsyneenä töitten jälkeen vai juonko teetä rauhassa hyvän työpäivän jälkeen ja nautin arjen pysähtyneestä hetkestä. Sait varmaan pointin; it`s your choice!
Luksuksen luksusta on toki sitten perjantai-ilta! Lenkin jälkeen alkaa siirtyminen viikonloppufiilikseen. Punaviinipullosta korkki auki, sen oheen hyvää syötävää ja elämän ihmettelyä ja suunnittelua yhdessä ja hermo lepää! Säntillisenä virkamiehenä punaviiniä juodaan tietysti kohtuudella eikä tietenkään joka perjantai…
Niin, kai se on kuitenkin niin, että me itse päätämme, onko arki hienoa vai ei. Totta kai on aamuja, jolloin on kiire, koira ei pissikään heti ulos vietäessä, mikään muukaan ei onnistu ja ajattelee, että ei hemmetti, nyt on vasta maanantai… Mutta yleisesti ottaen: oma asenteeni ratkaisee onko arkeni hienoa vai ei, sekä töissä että kotona. Pienellä säädöllä voi saada omaan ajatteluun paljon muutoksia.
Arki kattaa kuitenkin valtaosan ajastamme, siis hyvää arkipäivää!
Asiasta toiseen. Olet varmaan tietoinen, että Suomi ja varsinkin koululaitoksemme on rankattu maailman parhaaksi! Myös uutta tuntijakoa pohditaan tällä hetkellä. Taito- ja taitoaineita ollaan lisäämässä. Onko meillä maailman mestariolo hämeenlinnalaisessa koulussa? Näitä asioita on kommentoitava seuraavassa blogissa.
Taidan olla siitä kummallinen olio, että minusta maanantaina töihin meno ei ole vastenmielistä. Minusta on upeaa mennä töihin, huikata hyvät huomenet työkavereille, turista hieman miten viikonloppu on mennyt.
Oppilaita käytävillä kellon soitua. ”Huomenta reksi, terve reksi!” Oppilaista saan energiaa, heillä sitä nimittäin on jaettavaksi asti…
Aamurutiinien jälkeen tietokone auki, sähköpostiohjelman käynnistys ja viikko on käynnissä. Ei kestä aikaakaan, kun päivän ensimmäinen asia tai ongelma tulee ratkaistavaksi. Opettaja, ohjaaja tai joku muu henkilökunnasta kurkistaa ovelta ja kysyy: "Oisko sulla hetki aikaa?" Akuuttien ongelmien tai ylipäätään asioiden ratkaisujen pohtiminen on mielekästä. Jätän juuri tekemäni työn keskeytyksen johdosta hetkeksi ja siirrän huomioni kysyjään. ”Joo, on aikaa, tule vaan sisään.” Siinä vaiheessa viikonloppu on viimeistään jäänyt taakse ja mielenkiintoinen arki täydessä vauhdissa. Olen valinnut avoimien ovien linjan, eli oman työhuoneeni molemmat ovat auki tulijoille, ellei huoneessani ole palaveria. Pidän sitä mielekkäänä; haluan olla koulumme elämän pulssissa mukana, tavoitettavissa.
Olen myös työonnellinen; pidän työstäni ja sen monipuolisuudesta, päivään ja viikkoon mahtuu paljon asioiden pohtimista, suunnittelua, ratkaisuja, ehdotuksia, suosituksia ja tietysti kokouksia ja palavereja. Niitä on paljon… Oppitunneistakin pidän, tosin nykytyössäni niitä on vain pari viikossa.
Minäkään en ole teräsmies, siis väsyn ja stressaannun välillä. Ei tämäkään työ helpoimmasta päästä ole. Täytyy myöntää, että esim. viime keväänä olin aika väsynyt. Nuorempana ajattelin, että jaksan mitä vaan, mikään ei minua kaada. Niin, olen oppinut, että se ei valitettavasti pidä paikkaansa.
Arki on minusta töissä mukavaa, suuri tekijä siinä on fiksut ja mukavat työkaverit. Mutkattomat välit antavat mahdollisuuden nauttia töissä olosta.
Työpäivän jälkeen arki jatkuu kotona. Arjen luksuksesta työpäivän jälkeen on monia esimerkkejä. Yleensä tultuani kotiin juon teetä ja syön pari leipää. Vaikka se on oikeastaan rutiinia, maistuu se luksukselta, kun asennoituu oikein. Yleensä Heidi on silloin myös kotona, vaihdamme teen juonnin lomassa työpäivän kuulumiset. Sitten on vuorossa päivän juoksulenkki. Sinne lähteminen ei aina ole luksusta, se on myönnettävä. Sieltä tuleminen, suihkussa käynti ja lenkin jälkeen syöminen sitä vastoin täyttää kirkkaasti arjen luksuksen vaatimukset. Kysymys on oikeastaan tässäkin kohdassa asenteesta. ”Juonko mä taas sitä saamarin teetä väsyneenä töitten jälkeen vai juonko teetä rauhassa hyvän työpäivän jälkeen ja nautin arjen pysähtyneestä hetkestä. Sait varmaan pointin; it`s your choice!
Luksuksen luksusta on toki sitten perjantai-ilta! Lenkin jälkeen alkaa siirtyminen viikonloppufiilikseen. Punaviinipullosta korkki auki, sen oheen hyvää syötävää ja elämän ihmettelyä ja suunnittelua yhdessä ja hermo lepää! Säntillisenä virkamiehenä punaviiniä juodaan tietysti kohtuudella eikä tietenkään joka perjantai…
Niin, kai se on kuitenkin niin, että me itse päätämme, onko arki hienoa vai ei. Totta kai on aamuja, jolloin on kiire, koira ei pissikään heti ulos vietäessä, mikään muukaan ei onnistu ja ajattelee, että ei hemmetti, nyt on vasta maanantai… Mutta yleisesti ottaen: oma asenteeni ratkaisee onko arkeni hienoa vai ei, sekä töissä että kotona. Pienellä säädöllä voi saada omaan ajatteluun paljon muutoksia.
Arki kattaa kuitenkin valtaosan ajastamme, siis hyvää arkipäivää!
Asiasta toiseen. Olet varmaan tietoinen, että Suomi ja varsinkin koululaitoksemme on rankattu maailman parhaaksi! Myös uutta tuntijakoa pohditaan tällä hetkellä. Taito- ja taitoaineita ollaan lisäämässä. Onko meillä maailman mestariolo hämeenlinnalaisessa koulussa? Näitä asioita on kommentoitava seuraavassa blogissa.
sunnuntai 22. elokuuta 2010
Back to school!
Taas on saatu koulu käyntiin. Kaksi viikkoa koulua on jo takana ja oppilaat sekä henkilökunta ovat löytäneet työrytminsä huikean hellekesän jälkeen. Kuten viime vuonnakin, ensimmäisenä koulupäivänä satoi välillä rankasti. Se ei tunnelmaa vähentänyt; innokkaat ja hieman jännittyneet uudet ekaluokkalaiset saavat aina hymyn kasvoille. Saisimmepa sen innokkuuden ja koulumyönteisyyden säilymään mahdollisimman pitkään!
Niin, kesä ja loma olivat mahtavia ja tällä kertaa minullakin aika pitkät. Aloitin kesän vieton kahden viikon lomautuksella jo viimeisellä kouluviikolla ja jatkoin siitä vielä viikon lomalla. Sen jälkeen palasin työhön kesäkuun loppuun saakka ja sitten jatkoin heinäkuun lomailua. Kiitos kaupungin lomautuksen, kesä oli todellakin normaalia pidempi. Ei vaan, toivottavasti lomautuksia ei enää tule tämän syksyn opettajien lomautusten jälkeen. Palaan lomautuksiin ja mitä ne aiheuttavat myöhemmässä blogissa.
Koulussa on taas täysi vauhti päällä. Olemme sopineet jatkavamme viime vuonna aloitettuja Kiva-koulu- ja Verso-projekteja. Lisäksi hankimme kokemuksia aloittamastamme yhteisopettajuuskokeilusta. Valkoisen talon toimintaympäristön parantaminen on tänä vuonna tärkeää, haluamme nostaa autismiopetuksemme tasoa entisestään. Linnan kanssa jatkamme kummikoulutoimintaamme viimevuotisen hienon kokemuksen jälkeen. Olemme päättäneet pitää joulujuhlan edellisen vuoden tapaan Hämeen linnassa. Hyviä tapoja, mm. kielenkäytön osalta, haluamme korostaa tänä vuonna. Perusopetuslakiin tulevat muutokset on otettava heti haltuun. Kirjoitan niistäkin myöhemmin lisää.
Siinä vähän raapaisua, minkälaisia asioita meillä on tapetilla tänä vuonna.
Kokonaiskattaukseen olen varsin tyytyväinen. Yhtään suurluokkaa ei enää ole, yleisopetuksen luokat ovat nyt mukavan kokoisia ja luokkatarjontamme kasvoi yhdellä uudella eha-ryhmällä. Ruotsinkielinen opetus on hieman muuttunut laskeneiden oppilasmäärien takia, mutta meillä on valmius palata viimevuotiseen järjestelmään heti oppilasmäärien palautuessa samalle tasolle.
Henkilökunta on hieman muuttunut, mutta porukka näyttää taas erittäin pystyvältä ja motivoituneelta. Joukkue on suurempi kuin viime vuonna. Henkilökunnan määrä nousi tänä vuonna 56 ammattilaiseen. Aika paljon…
Ojoisten koulu on edelleen ehkä kaupungin monipuolisin alakoulu yleisopetuksen ja erityisopetuksen luokkineen sekä suuren henkilökuntansa johdosta. On ollut mukavaa taas aloittaa työt! Toivottavasti myös kotona koetaan koulunkäynnin kesän jälkeen olevan taas mielekästä ja innostavaa!
Niin, kesä ja loma olivat mahtavia ja tällä kertaa minullakin aika pitkät. Aloitin kesän vieton kahden viikon lomautuksella jo viimeisellä kouluviikolla ja jatkoin siitä vielä viikon lomalla. Sen jälkeen palasin työhön kesäkuun loppuun saakka ja sitten jatkoin heinäkuun lomailua. Kiitos kaupungin lomautuksen, kesä oli todellakin normaalia pidempi. Ei vaan, toivottavasti lomautuksia ei enää tule tämän syksyn opettajien lomautusten jälkeen. Palaan lomautuksiin ja mitä ne aiheuttavat myöhemmässä blogissa.
Koulussa on taas täysi vauhti päällä. Olemme sopineet jatkavamme viime vuonna aloitettuja Kiva-koulu- ja Verso-projekteja. Lisäksi hankimme kokemuksia aloittamastamme yhteisopettajuuskokeilusta. Valkoisen talon toimintaympäristön parantaminen on tänä vuonna tärkeää, haluamme nostaa autismiopetuksemme tasoa entisestään. Linnan kanssa jatkamme kummikoulutoimintaamme viimevuotisen hienon kokemuksen jälkeen. Olemme päättäneet pitää joulujuhlan edellisen vuoden tapaan Hämeen linnassa. Hyviä tapoja, mm. kielenkäytön osalta, haluamme korostaa tänä vuonna. Perusopetuslakiin tulevat muutokset on otettava heti haltuun. Kirjoitan niistäkin myöhemmin lisää.
Siinä vähän raapaisua, minkälaisia asioita meillä on tapetilla tänä vuonna.
Kokonaiskattaukseen olen varsin tyytyväinen. Yhtään suurluokkaa ei enää ole, yleisopetuksen luokat ovat nyt mukavan kokoisia ja luokkatarjontamme kasvoi yhdellä uudella eha-ryhmällä. Ruotsinkielinen opetus on hieman muuttunut laskeneiden oppilasmäärien takia, mutta meillä on valmius palata viimevuotiseen järjestelmään heti oppilasmäärien palautuessa samalle tasolle.
Henkilökunta on hieman muuttunut, mutta porukka näyttää taas erittäin pystyvältä ja motivoituneelta. Joukkue on suurempi kuin viime vuonna. Henkilökunnan määrä nousi tänä vuonna 56 ammattilaiseen. Aika paljon…
Ojoisten koulu on edelleen ehkä kaupungin monipuolisin alakoulu yleisopetuksen ja erityisopetuksen luokkineen sekä suuren henkilökuntansa johdosta. On ollut mukavaa taas aloittaa työt! Toivottavasti myös kotona koetaan koulunkäynnin kesän jälkeen olevan taas mielekästä ja innostavaa!
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
Alles ist anders in Finnland (osa 2)
Saavuttuamme Hampurin lentokentälle oli Detlev meitä vastassa. Lämpimien vastaanottokättelyiden jälkeen aloitimme n. 130 km:n automarssin kohti Celleä. Hampurin ruuhkasta selvittyämme matka sujui joutuisasti. Koko matkan selvitimme koulumaailman tapahtumia englannin kielellä, saksa kun ei vieläkään luista olueen ja makkaran tilaustaitoa lukuun ottamatta. Ymmärrän kyllä saksaa aika hyvin, kai… Asiat saimme selitettyä ja ymmärrettyä, se on pääasia.
Miellyttävän automatkan jälkeen menimme suoraan ensimmäiseen vierailupaikkaamme, Detlevin kouluun, Hehlentor Schuleen. Kävimme moikkaamassa opehuoneen väkeä ja koulusihteeriä, jonka jälkeen siirryimme Detlevin työhuoneeseen palaverin pitoon. Tässä vaiheessa mukaan liittyi ystävämme ja tulkkimme Sara sekä sosiaalipedagogiksi itseään tituleerannut mies.
Saimme kuulla koulun uudesta jutusta, kokopäiväkoulusta. Oppilailla oli mahdollisuus jäädä aina koulupäivän jälkeen kouluun erilaisiin kerhoihin ja syödä lämmin ruoka. Ruuan tarjoaminen koulussa oppilaille oli huikea uudistus! Sellaista ei ole ennen ollut. Ruoka maksoi vanhemmille 3 € / kerta, mutta on silti iso uudistus. Ymmärsin ensin, että sosiaalipedagogi oli tekemässä koulussa nuorisotyötä, mutta hänen tehtävänsä olikin kokopäiväkoulun organisointi. Hänen organisoimiaan kerhoja vetivät koulun ulkopuoliset vetäjät, ei opettajat.
Pääsimme ensitöiksemme nauttimaan ruuan oppilaiden kanssa. Se oli miellyttävä kokemus, huikeaa melua lukuun ottamatta. Oppilaat olivat meistä hyvin kiinnostuneita; olimmehan kaukaa pohjoisesta, aina Suomesta saakka (näin meidät esiteltiin). Ruuan jälkeen oppilaat keräsivät kiltisti lautaset pinoihin ja saatuaan luvan poistuivat ruokaluokasta omiin kerhoihinsa. Myös me lähdimme tutustumaan kerhoihin.
Kokopäiväkoulun toimintapisteitä oli useita ja oppilaat hääräsivät siellä innokkaasti. Oli askartelua, sisäfutista (tytöille), savitöitä, rakentelua ja elokuvan katselua. Elokuva oli dubattu saksaksi, luonnollisesti. Asiallista toimintaa, täytyy sanoa!
Parin tunnin tutustumisen jälkeen Detlev vei meidät hotelliimme. Lupasi meille parin tunnin levon ennen seuraavaa actionia.
Kahden tunnin päästä lähdimme reippaana Saran kutsumana hänen kotiinsa. Tarkoituksemme oli käydä läpi vielä luennot ja niiden käännökset, synkronoida kaikki kuntoon. Ilta oli erittäin miellyttävä. Hyvän ruuan kera saimme luentomme virtaviivaiseen kuntoon. Saran Ruotsista kotoisin olevan miehen saavuttua kotiin jouduin kysymään häneltä Tre kronor – joukkueen menestyksestä olympiakisoista. Siitä ei pitkää keskustelua tullut…
Tiistaina oli ensimmäisen koulutuspäivän vuoro. Paikalla meitä kuuntelemassa oli sekä päiväkodin että koulun henkilökuntaa sekä hallinnon edustaja. Sovitun kaavan mukaisesti aloitin kertomalla suomalaisen koulujärjestelmän historiasta; minkälaisia vaiheita meillä on ollut tiellä kohti hyvin menestyvää peruskoulua. Sen jälkeen Stina kertoi esiopetuksen historiasta lyhyesti ja keskittyi sen jälkeen esi- ja alkuopetuksen yhteistyöhön. Mitä se tarkoittaa ja miten sitä tehdään käytännössä. Kuulijat saivat kuulla asiasta, josta he omien sanojensa mukaan voivat vain haaveilla. Stinan esityksen loppuvaiheessa laitoimme kuulijat töihin. Tehtävänä oli pohtia ryhmissä (ryhmissä sekä päiväkodin väkeä, että opettajia, ennenkuulumatonta) minkälaista heidän yhteistyönsä olisi kolmen vuoden kuluttua, kun kaikki olisi mennyt heidän toiveidensa mukaan. Tulevaisuusajattelua siis ja heidän mukaansa myös utopia-ajattelua…
Ryhmien tuli esittää pohdintansa meille muille siten, että päiväkodin ja koulun edustaja tekisivät sen yhdessä. Halusimme rikkoa rajusti rajoja… He siis joutuivat tekemään yhteistyötä!
Kaikki ryhmät eivät pystyneet ajattelemaan toiveemme mukaisesti vaan keskittyivät enemmän nykyisiin ongelmiin, muuten esitykset menivät komeasti.
Tauon jälkeen oli taas minun vuoroni. Kerroin koulujärjestelmämme menestystekijöistä. Miksi olemme pärjänneet niin hyvin kansainvälisissä vertailuissa? Eroja saksalaiseen järjestelmään löytyi valtavasti; tärkeimmät niistä olen listannut jo kirjoitukseni ensimmäisessä osassa.
Raskain homma oli Saralla. Hän tulkkasi saksaksi kaikki kertomuksemme, kova rääkki.
Luentomme sujui hyvin. Saksalaiset ovat kovin kiinnostuneita suomalaisesta koulusta ja keskustelua syntyi paljon. Esityksemme jälkeen Suomessa vierailleet saksalaiset opettajat kertoivat näkemästään ja kokemastaan. Kertomukset olivat Suomea ylistäviä. Oli hienoa olla paikalla suomalaisen koulun edustajana!
Illalla Detlev kutsui meidät kotiinsa syömään ja keskustelemaan koulutuspäivän annista. Hieno ilta!
Keskiviikko oli Majakka-päivä. Brücken jahre – projektissa celleläiset käynnistävät ensimmäisiä yhteistyökuvioita päiväkodin ja koulun välillä. He ovat saaneet kaupungilta erillisen talon käyttöönsä, jossa yhteistyö tapahtuu. Kaksi koulua ja kolme päiväkotia ovat sitoutuneet toteuttamaan yhteistyötä. Toiminta on nimeltään Majakka. Majakassa ekaluokkalaiset ja päiväkotiryhmät tapaavat muutaman kerran vuodessa, heidät jaetaan ryhmiin, jossa lapset joutuvat tekemään yhteistyötä. Työskentely oli innostunutta ja monipuolista. Myös aikuiset olivat ylpeitä Majakka-projektistaan ja syystäkin. He ovat tällä saralla oman osavaltionsa edelläkävijöitä!
Iltapäivällä Stina lähti tutustumaan päiväkotiin ja minä suunnistin kohti synkkää ja surullista paikkaa, Bergen-Belsenin keskitysleirimuseota. Museo sijaitsee siellä missä leiri on aikoinaan ollut. Parakkeja ei enää ole, mutta lukuisat 1000-2500 ihmisen joukkohautakummut kertovat ihmisen käsittämättömästä julmuudesta. Tällä leirillä menehtyi mm. kuuluisten päiväkirjojen kirjoittaja Anne Frank. Vierailun jälkeen oli vaikea irrottautua kuvottavasta tunteesta.
Torstaina oli toinen koulutuspäivä. Se meni saman sapluunan mukaan kuin ensimmäinenkin. Antamamme ryhmätyötehtävä onnistui todella hyvin. Ryhmät saivat itsestään irti loistavia tulevaisuusnäkymiä ja pohdimmekin, mihin seinään tulevaisuuden teesit löisimme kiinni…
Kaiken kaikkiaan viikkomme Cellessä oli loistava. Opimme paljon. Opimme paljon mm. siitä, kuinka hyvä suomalainen koulujärjestelmä todellakin on. Ulkomailla on helppo olla ylpeä kouluistamme sekä osaavasta henkilökunnastamme. Opimme myös paljon saksalaisesta koulusta, sen ongelmista ja tulevaisuuden visioista. Ongelmat ovat kuitenkin mittakaavaltaan niin isoja, että yksittäisellä koululla ei ole mahdollisuutta paljon muuttaa. Tarvitaan osavaltion uudistushalua. Yksittäisistä ideoista ja toteutustavoista voimme toki ottaa oppia tuoda niitä myös Suomeen.
Kansainvälinen yhteistyö on sinänsä tärkeää.
Päätimmekin Detlevin kanssa aloittaa säännöllisen opettajavaihdon. Kerran vuodessa syksyisin lähetämme kaksi opettajaa Ojoisten koululta Celleen ja he lähettävät kaksi opettajaa Hämeenlinnaan. Sovimme tarkemmin kevään aikana vielä tavoitteemme, mutta homma pyörähtää käyntiin ensi syksynä.
Pitäisiköhän kaivaa esiin yläasteen aikaiset saksan kirjat…
Perjantaina oli jäljellä enää automatka Hampuriin ja sieltä lento kotiin. Onneksi yhteistyömme jatkuu. Toivottavasti ensi syksynä saamme lukea koulumme nettisivuilta ensimäisen kahden opettajamme matkakertomukset.
Miellyttävän automatkan jälkeen menimme suoraan ensimmäiseen vierailupaikkaamme, Detlevin kouluun, Hehlentor Schuleen. Kävimme moikkaamassa opehuoneen väkeä ja koulusihteeriä, jonka jälkeen siirryimme Detlevin työhuoneeseen palaverin pitoon. Tässä vaiheessa mukaan liittyi ystävämme ja tulkkimme Sara sekä sosiaalipedagogiksi itseään tituleerannut mies.
Saimme kuulla koulun uudesta jutusta, kokopäiväkoulusta. Oppilailla oli mahdollisuus jäädä aina koulupäivän jälkeen kouluun erilaisiin kerhoihin ja syödä lämmin ruoka. Ruuan tarjoaminen koulussa oppilaille oli huikea uudistus! Sellaista ei ole ennen ollut. Ruoka maksoi vanhemmille 3 € / kerta, mutta on silti iso uudistus. Ymmärsin ensin, että sosiaalipedagogi oli tekemässä koulussa nuorisotyötä, mutta hänen tehtävänsä olikin kokopäiväkoulun organisointi. Hänen organisoimiaan kerhoja vetivät koulun ulkopuoliset vetäjät, ei opettajat.
Pääsimme ensitöiksemme nauttimaan ruuan oppilaiden kanssa. Se oli miellyttävä kokemus, huikeaa melua lukuun ottamatta. Oppilaat olivat meistä hyvin kiinnostuneita; olimmehan kaukaa pohjoisesta, aina Suomesta saakka (näin meidät esiteltiin). Ruuan jälkeen oppilaat keräsivät kiltisti lautaset pinoihin ja saatuaan luvan poistuivat ruokaluokasta omiin kerhoihinsa. Myös me lähdimme tutustumaan kerhoihin.
Kokopäiväkoulun toimintapisteitä oli useita ja oppilaat hääräsivät siellä innokkaasti. Oli askartelua, sisäfutista (tytöille), savitöitä, rakentelua ja elokuvan katselua. Elokuva oli dubattu saksaksi, luonnollisesti. Asiallista toimintaa, täytyy sanoa!
Parin tunnin tutustumisen jälkeen Detlev vei meidät hotelliimme. Lupasi meille parin tunnin levon ennen seuraavaa actionia.
Kahden tunnin päästä lähdimme reippaana Saran kutsumana hänen kotiinsa. Tarkoituksemme oli käydä läpi vielä luennot ja niiden käännökset, synkronoida kaikki kuntoon. Ilta oli erittäin miellyttävä. Hyvän ruuan kera saimme luentomme virtaviivaiseen kuntoon. Saran Ruotsista kotoisin olevan miehen saavuttua kotiin jouduin kysymään häneltä Tre kronor – joukkueen menestyksestä olympiakisoista. Siitä ei pitkää keskustelua tullut…
Tiistaina oli ensimmäisen koulutuspäivän vuoro. Paikalla meitä kuuntelemassa oli sekä päiväkodin että koulun henkilökuntaa sekä hallinnon edustaja. Sovitun kaavan mukaisesti aloitin kertomalla suomalaisen koulujärjestelmän historiasta; minkälaisia vaiheita meillä on ollut tiellä kohti hyvin menestyvää peruskoulua. Sen jälkeen Stina kertoi esiopetuksen historiasta lyhyesti ja keskittyi sen jälkeen esi- ja alkuopetuksen yhteistyöhön. Mitä se tarkoittaa ja miten sitä tehdään käytännössä. Kuulijat saivat kuulla asiasta, josta he omien sanojensa mukaan voivat vain haaveilla. Stinan esityksen loppuvaiheessa laitoimme kuulijat töihin. Tehtävänä oli pohtia ryhmissä (ryhmissä sekä päiväkodin väkeä, että opettajia, ennenkuulumatonta) minkälaista heidän yhteistyönsä olisi kolmen vuoden kuluttua, kun kaikki olisi mennyt heidän toiveidensa mukaan. Tulevaisuusajattelua siis ja heidän mukaansa myös utopia-ajattelua…
Ryhmien tuli esittää pohdintansa meille muille siten, että päiväkodin ja koulun edustaja tekisivät sen yhdessä. Halusimme rikkoa rajusti rajoja… He siis joutuivat tekemään yhteistyötä!
Kaikki ryhmät eivät pystyneet ajattelemaan toiveemme mukaisesti vaan keskittyivät enemmän nykyisiin ongelmiin, muuten esitykset menivät komeasti.
Tauon jälkeen oli taas minun vuoroni. Kerroin koulujärjestelmämme menestystekijöistä. Miksi olemme pärjänneet niin hyvin kansainvälisissä vertailuissa? Eroja saksalaiseen järjestelmään löytyi valtavasti; tärkeimmät niistä olen listannut jo kirjoitukseni ensimmäisessä osassa.
Raskain homma oli Saralla. Hän tulkkasi saksaksi kaikki kertomuksemme, kova rääkki.
Luentomme sujui hyvin. Saksalaiset ovat kovin kiinnostuneita suomalaisesta koulusta ja keskustelua syntyi paljon. Esityksemme jälkeen Suomessa vierailleet saksalaiset opettajat kertoivat näkemästään ja kokemastaan. Kertomukset olivat Suomea ylistäviä. Oli hienoa olla paikalla suomalaisen koulun edustajana!
Illalla Detlev kutsui meidät kotiinsa syömään ja keskustelemaan koulutuspäivän annista. Hieno ilta!
Keskiviikko oli Majakka-päivä. Brücken jahre – projektissa celleläiset käynnistävät ensimmäisiä yhteistyökuvioita päiväkodin ja koulun välillä. He ovat saaneet kaupungilta erillisen talon käyttöönsä, jossa yhteistyö tapahtuu. Kaksi koulua ja kolme päiväkotia ovat sitoutuneet toteuttamaan yhteistyötä. Toiminta on nimeltään Majakka. Majakassa ekaluokkalaiset ja päiväkotiryhmät tapaavat muutaman kerran vuodessa, heidät jaetaan ryhmiin, jossa lapset joutuvat tekemään yhteistyötä. Työskentely oli innostunutta ja monipuolista. Myös aikuiset olivat ylpeitä Majakka-projektistaan ja syystäkin. He ovat tällä saralla oman osavaltionsa edelläkävijöitä!
Iltapäivällä Stina lähti tutustumaan päiväkotiin ja minä suunnistin kohti synkkää ja surullista paikkaa, Bergen-Belsenin keskitysleirimuseota. Museo sijaitsee siellä missä leiri on aikoinaan ollut. Parakkeja ei enää ole, mutta lukuisat 1000-2500 ihmisen joukkohautakummut kertovat ihmisen käsittämättömästä julmuudesta. Tällä leirillä menehtyi mm. kuuluisten päiväkirjojen kirjoittaja Anne Frank. Vierailun jälkeen oli vaikea irrottautua kuvottavasta tunteesta.
Torstaina oli toinen koulutuspäivä. Se meni saman sapluunan mukaan kuin ensimmäinenkin. Antamamme ryhmätyötehtävä onnistui todella hyvin. Ryhmät saivat itsestään irti loistavia tulevaisuusnäkymiä ja pohdimmekin, mihin seinään tulevaisuuden teesit löisimme kiinni…
Kaiken kaikkiaan viikkomme Cellessä oli loistava. Opimme paljon. Opimme paljon mm. siitä, kuinka hyvä suomalainen koulujärjestelmä todellakin on. Ulkomailla on helppo olla ylpeä kouluistamme sekä osaavasta henkilökunnastamme. Opimme myös paljon saksalaisesta koulusta, sen ongelmista ja tulevaisuuden visioista. Ongelmat ovat kuitenkin mittakaavaltaan niin isoja, että yksittäisellä koululla ei ole mahdollisuutta paljon muuttaa. Tarvitaan osavaltion uudistushalua. Yksittäisistä ideoista ja toteutustavoista voimme toki ottaa oppia tuoda niitä myös Suomeen.
Kansainvälinen yhteistyö on sinänsä tärkeää.
Päätimmekin Detlevin kanssa aloittaa säännöllisen opettajavaihdon. Kerran vuodessa syksyisin lähetämme kaksi opettajaa Ojoisten koululta Celleen ja he lähettävät kaksi opettajaa Hämeenlinnaan. Sovimme tarkemmin kevään aikana vielä tavoitteemme, mutta homma pyörähtää käyntiin ensi syksynä.
Pitäisiköhän kaivaa esiin yläasteen aikaiset saksan kirjat…
Perjantaina oli jäljellä enää automatka Hampuriin ja sieltä lento kotiin. Onneksi yhteistyömme jatkuu. Toivottavasti ensi syksynä saamme lukea koulumme nettisivuilta ensimäisen kahden opettajamme matkakertomukset.
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
"Alles ist anders in Finnland" (osa 1)
Viime syksynä koulullamme oli saksalaisia vieraita. He tulivat Cellestä, Hämeenlinnan ystävyyskaupungista. Tutustumismatkalle hämeenlinnalaisiin kouluihin oli saapunut paikallisen Hehlentor schulen rehtori Detlev Soetbeer, pari opettajaa sekä tulkki Sara. Detlev oli Hämeenlinnassa jo neljättä kertaa ja hän on määrätietoisesti ryhtynyt tuomaan myös omia opettajiaan Suomeen opintomatkoille.
Syynä Suomen reissuille on Suomen kolminkertainen voitto kansainvälisessä Pisa-mittelössä, jossa vertaillaan eri maiden oppimistuloksia. Saksa on menestynyt niissä varsin huonosti. Surkea menestys on nostanut melkoisen myrskyn saksalaisissa medioissa. Koulujen tilaa on ruodittu jo monta vuotta ja satojen saksalaisten delegaatioiden määränpääksi on tullut koulutuksen ihmemaa, Suomi.
Näissä merkeissä siis tapasimme syksyllä. Vierailun yhteydessä Detlev kutsui minut Celleen luennoimaan suomalaisen koulutusjärjestelmän historiasta, sen menestystekijöistä sekä ennen kaikkea esi- ja alkuopetuksen yhteistyöstä ja sen käytännön toteutuksesta. Ajankohta olisi 1.3.-5.3. Detlev pyysi ottamaan mukaan opettajan, joka olisi esiopetuksen asiantuntija ja käytännössä tehnyt esi- ja alkuopetuksen yhteistyötä. Pyysin mukaan Nummen koulun Hirsimäen yksiköstä Stina Pulkkisen, jolla oli em. vaatimusten lisäksi myös sekä lastentarhanopettajan että luokanopettajan koulutukset.
Detlevin kiinnostus esi- ja alkuopetukseen johtui mm. siitä, että he olivat saaneet projektirahaa omaan hankkeeseensa, Brückenjahre – projektiin. Brückenjahre (siltavuosi) liittyy päiväkodin ja koulun väliseen nivelvaiheen luomiseen. Saksassa ei perinteisesti ole ollut minkäänlaista yhteistyötä päiväkodin ja koulun välillä ja henkilökunta on suhtautunut toisiinsa vähintäänkin epäluuloisesti. Meidät kutsuttiin siis auttamaan yhteistyön visioinnissa ja kertomaan esi- ja alkuopetuksen yhteistyön kokemuksistamme.
Aikaisempien vierailujen tuloksena Detlevillä on selkeä mielipide: Alles ist anders in Finnland. Hänestä on tullut Suomen vierailuiden jälkeen todellinen Suomen ystävä. Hänen työhuoneessaan on pieni Suomen lippu ja kuvia aikaisemmilta vierailuilta sekä iso kansio, jonka kyljessä luki Finnland.
Ei muuta kun suunnittelemaan luentoja. Huolellinen suunnittelu olisi tärkeää, koska odotukset suomalaisten vierailulle olivat suuret.
Saimme myös lupauksen, että voimme esittää luennot suomeksi ja ne tulkataan saksaksi. Sehän sopi meille; oma yläkoulun aikainen saksa ei oikein soljuvasti suju… Englanti taas on heille itselleen vaikeaa. Luentomateriaalit olivat luonnollisesti saksaksi.
Pientä pohdintaa aiheutti matkan ajankohta, hiihtoloma. No, harvoin kutsutaan ulkomaille luennoimaan, joten kutsu oli kuitenkin helppo hyväksyä.
Olen käynyt Cellessä kerran aikaisemminkin, joten tiedossani oli saksalaisen koulujärjestelmän ongelmakohdat. Kärjistäen voisi sanoa, että he ovat pisteessä, jossa suomalainen koulujärjestelmä oli vuonna 1970, siis ennen peruskoulun syntymistä. Heidän koulujärjestelmänsä erottelee lapset jatko-opintokelpoisiin ja ”käytännön ammatteihin” suuntautuviin jo neljän kouluvuoden jälkeen. Siis samoin kuin meillä aikoinaan kansakoulu/oppikoulujärjestelmässä tehtiin.
Suomalaisilla on ”aina” ollut maksuton perusopetus lämpimine ruokineen, mutta saksalaisvanhemmat joutuvat edelleen maksamaan kaiken opetusmateriaalin kirjoineen, kynineen ja vihkoineen itse. Uutta heillä on ns. vapaaehtoinen kokopäiväkoulu, johon osallistuvat saavat koulupäivän jälkeen lämpimän aterian. Ateria maksaa vanhemmille 3 € / kerta ja ei yllä tasoltaan lähellekään kouluruokaamme.
Haparoivaa erityisopetusta on ”jollain lailla tarjolla” mm. vapaaehtoisten työntekijöiden tarjoamana. Ylipäätään tuki oppilaan ja opettajan ympäriltä puuttuu lähes täysin. Ei oppilashuoltoa, ei kouluterveydenhoitoa, koulupsykologin palveluita, ei oikeastaan mitään tukipalveluita. Kun vielä vanhempien tuki ja arvostus koulua/opettajia kohtaan on vaatimatonta, ei saksalaista opettajaa käy kateeksi, paitsi palkallisesti. Opettajien kertoman mukaan vanhempien antama palaute on lähinnä syyttelyä.
Maalasin aika synkän kuvan saksalaisesta kouluarjesta, mutta valitettavasti en edes ole liioitellut.
Opettajilla on kuitenkin kova halu kehittää omaa työtään ja sitä kautta nostaa työnsä arvostusta, mutta jäykkä, osavaltiovetoinen järjestelmä on kova vastus. Jopa visionäärisen ja tarmokkaan rehtorin on vaikeaa muuttaa asioita edes omassa koulussaan, koska vaikutusmahdollisuudet ovat varsin pienet. Osavaltio valitsee jopa opettajat, reksin valta on siis minimaalinen.
Tiesin onneksi entuudestaan, että meidät kutsuneet kouluihmiset ovat tosi motivoituneita kehittymään työssään ja odottavat kovasti mitä meillä on sanottavaa ja miten Suomessa on toimittu.
Siis innokkaasti kohti Saksaa!
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Hiki, haba ja harmonia
Olin tänään lenkillä. Taas. Jälleen kerran. Juoksin hyvän kaverini kanssa reilun kaksi tuntia, tulin kotiin, kävin suihkussa ja aloitin aamupalan syönnin lukien sunnuntain sanomalehteä. Mahtava fiilis! Mikä siinä juoksemisessa sitten on niin hienoa?
Aina olen urheilua harrastanut; nuorena jolppina hiihdin kilpaa. Hiihtäjän ura loppui oikeastaan vasta armeijan jälkeen monen vuoden ja lukemattomien kilpailujen jälkeen. Sen jälkeen ei hiihto maistunut moneen vuoteen, enkä ole vieläkään syttynyt siihen uudestaan. Kilpahiihto on aivan upea laji, mutta kyllästyin ainaiseen varusteralliin; joka päivä suksien hinkkausta ja voidespekulointia. Hiihto on silti hieno laji, edelleen.
Sitten innostuin kuntosalihommista. Kävin monta vuotta salilla ja siitä nautin tosi paljon, nykyäänkin. Oli hienoa, jos huomasi haban hieman kasvaneen. Silloin opin myös katsomaan tarkemmin mitä syön. Sillä on oikeasti valtavan suuri merkitys omaan hyvään oloon mitä joka päiväiseen nälkäänsä suustaan alas laittaa. Harrastaa sitten mitä tahansa tai on harrastamatta.
Sitten pikku hiljaa salin ohella rupesin käymään lenkillä; ensin kerran viikossa, sitten kaksi. Asuin silloin Tallinnassa ja tutustuin kaupunkiin juoksemalla, rupesin taas nauttimaan rääkistä ja hikoilusta. Eikä mennyt kauaa, kun vanha tuttuni, kilpailuvietti, otti tiukemman otteen niskastani. Ensin rupesi kiinnostamaan maratoni, pääsisinkö kunnialla läpi. No, pääsin läpi, mutta en tiedä voiko sanoa että kunnialla. Sitten kilpailuvietti kuiskutti korvaani, että pitäisi juosta maratoni uudestaan, mutta kovempaa... Niin, siitä se lähti. Sitten sattui niin, että entuudestaan tuntematon naapurini pyysi minua mukaan lenkille. Yhtäkkiä huomasin olevani juoksuporukassa, jonka mielettömän hieno yhteishenki ja kaveruus veti minut syvemmälle juoksu-urheilun kanta-hämäläiseen maailmaan. Kilpailuviettini kiitti minua ja sai minut katsomaan lenkillä ja maantiehölkkätapahtumissa tarkemmin kelloa. "Mikä oli kilometriaikasi?" se kysyi heti juoksun jälkeen ja minä vastasin auliisti. Se oli saanut minut tiukemmin koukkuun.
Palataan ensimmäiseen kysymykseen: Mikä siinä sitten on niin hienoa? Lista on aika pitkä ja vastaus vaihtelee päivän mukaan. Kun jotkut tai kaikki asiat ottavat päähän, niin lenkiltä tultua olo on parempi tai monet ongelmat ovat saaneet ratkaisun. Toisinaan kovan vetoharjoituksen jälkeen taas tuntuu hyvältä raaka, kova rääkki ja siitä selviytyminen. Joskus on vaan hienoa juosta yksin ja kuunnella musiikkia ja omia ajatuksia. Totta puhuakseni ei se juokseminenkaan tai ainakaan lenkille lähtö aina ole hienoa. Töistä tullessa olisi niin mukava syödä kunnolla, lukea lehdet rauhassa ja elpyä hetken sohvalla. Ei se aina ole herkkua lähteä työpäivän jälkeen lenkille, mutta siinä pitää kutinsa vanha totuus, että lenkin vaikein vaihe on kenkien jalkaan laittaminen. Fiilis on lenkin jälkeen yleensä aina parempi kun sinne lähtiessä. Koukussa oleva tarvitsee annoksensa...
Ainakin sunnuntaiset pitkät lenkit ovat erityisen hienoja! On mielettömän hienoa juosta hyvän kaverin kanssa rauhallista vauhtia noin kahden tunnin ajan puhellen niitä näitä sekä välillä pohtia oman elämän suurimpia kysymyksiä yhdessä. Runollisesti sanoen sunnuntain pitkä lenkki on jollain tavalla puhdistautuminen: hikoilla arjen kuonat pois. Mutta myös puhdistautumista henkisesti; terapoida puolin ja toisin kaverin kanssa. Kerran puhuttiinkin, että sunnuntain pitkä lenkki on meidän kirkko.
Lähtöviivalle asettuminen parantaa myös itsetuntemusta. Lähtölaukauksen pamahdettua ja ensimmäisten pahan olon tunteiden tultua, on helppo lähteä omien, huonojen ajatusten vietäväksi. Joku ääni sisällä selittää valmiiksi, miksi tänään ei kulkenut tai ehdottaa pidemmillä matkoilla puolen välin jälkeen, että tämä olkoon viimeinen juoksu. Sama ääni ehdottaa myös hiljentämään, jotta ei sattuisi niin paljon. Silloin joutuu katsomaan itseään silmästä silmään; annanko periksi ja lähden huonon ääneni kelkkaan, vai olenko soturi ja taistelen. Termin soturi (urheilussa) olen oppinut ystävältäni, hyvältä salibandyn pelaajalta, soturilta.
Kotona voin paremman puoliskoni kanssa keskustella myös juoksun kiemuroista; lenkeistä, kilpailuista, ajoista. Kumpikin harrastamme juoksemista. Olen siis onnekas!
Jos sinulla on harrastuskaveri, pidä hänestä kiinni. Kavereiden apu on tässäkin asiassa mittaamattoman arvokasta. Kaikki eivät halua juosta, mutta toivottavasti sinullakin on jokin hyvä harrastus työn ulkopuolella. Pidä siitä kiinni! Voit tietysti silti kokeilla juoksemista, mutta varo, se voi viedä pikkusormen sijasta koko käden...
Aina olen urheilua harrastanut; nuorena jolppina hiihdin kilpaa. Hiihtäjän ura loppui oikeastaan vasta armeijan jälkeen monen vuoden ja lukemattomien kilpailujen jälkeen. Sen jälkeen ei hiihto maistunut moneen vuoteen, enkä ole vieläkään syttynyt siihen uudestaan. Kilpahiihto on aivan upea laji, mutta kyllästyin ainaiseen varusteralliin; joka päivä suksien hinkkausta ja voidespekulointia. Hiihto on silti hieno laji, edelleen.
Sitten innostuin kuntosalihommista. Kävin monta vuotta salilla ja siitä nautin tosi paljon, nykyäänkin. Oli hienoa, jos huomasi haban hieman kasvaneen. Silloin opin myös katsomaan tarkemmin mitä syön. Sillä on oikeasti valtavan suuri merkitys omaan hyvään oloon mitä joka päiväiseen nälkäänsä suustaan alas laittaa. Harrastaa sitten mitä tahansa tai on harrastamatta.
Sitten pikku hiljaa salin ohella rupesin käymään lenkillä; ensin kerran viikossa, sitten kaksi. Asuin silloin Tallinnassa ja tutustuin kaupunkiin juoksemalla, rupesin taas nauttimaan rääkistä ja hikoilusta. Eikä mennyt kauaa, kun vanha tuttuni, kilpailuvietti, otti tiukemman otteen niskastani. Ensin rupesi kiinnostamaan maratoni, pääsisinkö kunnialla läpi. No, pääsin läpi, mutta en tiedä voiko sanoa että kunnialla. Sitten kilpailuvietti kuiskutti korvaani, että pitäisi juosta maratoni uudestaan, mutta kovempaa... Niin, siitä se lähti. Sitten sattui niin, että entuudestaan tuntematon naapurini pyysi minua mukaan lenkille. Yhtäkkiä huomasin olevani juoksuporukassa, jonka mielettömän hieno yhteishenki ja kaveruus veti minut syvemmälle juoksu-urheilun kanta-hämäläiseen maailmaan. Kilpailuviettini kiitti minua ja sai minut katsomaan lenkillä ja maantiehölkkätapahtumissa tarkemmin kelloa. "Mikä oli kilometriaikasi?" se kysyi heti juoksun jälkeen ja minä vastasin auliisti. Se oli saanut minut tiukemmin koukkuun.
Palataan ensimmäiseen kysymykseen: Mikä siinä sitten on niin hienoa? Lista on aika pitkä ja vastaus vaihtelee päivän mukaan. Kun jotkut tai kaikki asiat ottavat päähän, niin lenkiltä tultua olo on parempi tai monet ongelmat ovat saaneet ratkaisun. Toisinaan kovan vetoharjoituksen jälkeen taas tuntuu hyvältä raaka, kova rääkki ja siitä selviytyminen. Joskus on vaan hienoa juosta yksin ja kuunnella musiikkia ja omia ajatuksia. Totta puhuakseni ei se juokseminenkaan tai ainakaan lenkille lähtö aina ole hienoa. Töistä tullessa olisi niin mukava syödä kunnolla, lukea lehdet rauhassa ja elpyä hetken sohvalla. Ei se aina ole herkkua lähteä työpäivän jälkeen lenkille, mutta siinä pitää kutinsa vanha totuus, että lenkin vaikein vaihe on kenkien jalkaan laittaminen. Fiilis on lenkin jälkeen yleensä aina parempi kun sinne lähtiessä. Koukussa oleva tarvitsee annoksensa...
Ainakin sunnuntaiset pitkät lenkit ovat erityisen hienoja! On mielettömän hienoa juosta hyvän kaverin kanssa rauhallista vauhtia noin kahden tunnin ajan puhellen niitä näitä sekä välillä pohtia oman elämän suurimpia kysymyksiä yhdessä. Runollisesti sanoen sunnuntain pitkä lenkki on jollain tavalla puhdistautuminen: hikoilla arjen kuonat pois. Mutta myös puhdistautumista henkisesti; terapoida puolin ja toisin kaverin kanssa. Kerran puhuttiinkin, että sunnuntain pitkä lenkki on meidän kirkko.
Lähtöviivalle asettuminen parantaa myös itsetuntemusta. Lähtölaukauksen pamahdettua ja ensimmäisten pahan olon tunteiden tultua, on helppo lähteä omien, huonojen ajatusten vietäväksi. Joku ääni sisällä selittää valmiiksi, miksi tänään ei kulkenut tai ehdottaa pidemmillä matkoilla puolen välin jälkeen, että tämä olkoon viimeinen juoksu. Sama ääni ehdottaa myös hiljentämään, jotta ei sattuisi niin paljon. Silloin joutuu katsomaan itseään silmästä silmään; annanko periksi ja lähden huonon ääneni kelkkaan, vai olenko soturi ja taistelen. Termin soturi (urheilussa) olen oppinut ystävältäni, hyvältä salibandyn pelaajalta, soturilta.
Kotona voin paremman puoliskoni kanssa keskustella myös juoksun kiemuroista; lenkeistä, kilpailuista, ajoista. Kumpikin harrastamme juoksemista. Olen siis onnekas!
Jos sinulla on harrastuskaveri, pidä hänestä kiinni. Kavereiden apu on tässäkin asiassa mittaamattoman arvokasta. Kaikki eivät halua juosta, mutta toivottavasti sinullakin on jokin hyvä harrastus työn ulkopuolella. Pidä siitä kiinni! Voit tietysti silti kokeilla juoksemista, mutta varo, se voi viedä pikkusormen sijasta koko käden...
torstai 7. tammikuuta 2010
Kaivaako rehtori verta nenästä?
Terve pitkästä aikaa. Edellinen tekstini on niinkin kaukaa kuin syyskuulta. On ollut töitä tosi paljon; varsinaisen työpäivän jälkeen olen tehnyt remonttia varsinkin marras-joulukuussa ja joulukuun alussa muutimme keskelle remonttia. Ei ole ollut vapaa-ajan ongelmia. Ei se silti riitä selitykseksi. Parannan tapani ja kirjoitan kevätlukukauden ajan säännöllisesti. Lupaan.
Kummallinen otsikko, kaivaako rehtori verta nenästä. Aion nimittäin kirjoittaa uskonnonopetuksen muutostarpeesta. Seurattuani ko. keskustelua sekä netissä että lehtien palstoilla, on aihe selvästi monille "punainen vaate". Kaivan siis verta nenästä:
Uskonnonopetuksen periaate kouluissa pitäisi muotoilla kokonaan uusiksi. Nykymuotoinen uskonnonopetus vaatii suurta remonttia, koska monilulttuurisessa maailmassamme ei uskonnon perusteella luokitteleminen ole enää perusteltua. Mielestäni nykyään kouluissa ei ole enää järkevää opettaa monia eri uskontoja. Suomessa saa tällä hetkellä yli 35 000 oppilasta muuta kuin evankelisluterilaista uskonnonopetusta. Monien uskontojen järjestäminen tulee kunnille hyvin kalliiksi eikä tällä systeemillä opita uskontojen välistä suvaitsevaisuutta. Kallista se on lähinnä siksi, että laki velvoittaa kunnan järjestämään jokaisen uskontokunnan mukaista opetusta, mikäli kunnan alueella on vähintään 3 ko. uskoa tunnustavaa oppilasta. Tämä aiheuttaa paljon kuljetuksia; oppilaita kuljetetaan linja-autoilla ja takseilla eri kouluihin saamaan keskitetysti oman uskon tai elämänkatsomustiedon mukaista opetusta. Luonnollisesti jokaisella eri uskonnon tunneilla on myös eri opettaja. Varsin kallista. Kaikesta muustakin on jo säästetty ja "tehostettu" toimintaa. Pitää olla uskallusta keskustella myös uskonnonopetuksen nykyaikaistamisesta.
Hyvä malli olisi sellainen, että kouluissa olisi aine nimeltään uskontotieto. Se olisi kaikille pakollinen, mutta ei olisi minkään uskontokunnan mukaista opetusta. Siellä opiskeltaisiin eri uskontojen historiaa, nykypäivää, uskontojen erityispiirteitä, moraalisia ja eettisiä kysymyksiä sekä harjoilteltaisiin suvaitsevaisuutta, mikä nyt puuttuu liian monien uskontojen väliltä.
Monikulttuurisessa yhteiskunnassa nimenomaan suvaitsevaisuus on tärkeää. Nyt tilanne on usein sellainen, että on meidän uskonnon suvaitsevaisuus ja teidän uskonnon suvaitsevaisuus. Liian usein. Jokainen voi uutisista seurata, ovatko eri uskonnot tällä hetkellä suvaitsevaisia toisiaan kohtaan. Tämä nykyinen systeemi, jossa uskonnot jaotellaan tarkkaan eri opetuskokonaisuuksiin ei varmasti lisää suvaitsevaisuutta eikä vähennä epäluuloja.
Uskonnonopetusta ei kuitenkaan saa missään tapauksessa kouluista lopettaa. En vastusta kirkkoa enkä uskontoja. Koulun tulee antaa uskonnoista perustiedot. On tunnettava uskonnot ja niiden erityispiirteet, jotta ymmärtää tätä maailmaa sekä miksi ihmiset käyttäytyvät niin eri tavoin eri kulttuureissa ja jopa sotivat uskontonsa puolesta toista uskontoa vastaan. Monet kulttuurit ovat edelleen täysin uskontokeskeisiä.
Varsinainen oman uskon syvempi opiskelu ei nykypäivänä kuulu enää kouluun. Se tehtävä kuuluu seurakunnille ja uskonnollisille yhteisöille ja siihen osallistuminen tulee olla vapaaehtoista.
Ruotsissa opetetaan yhteistä uskontotietoa. Tässä kohdassa voisi ottaa mallia Ruotsista.
Tampereen opetuspäällikkö Veli-Matti Kanerva otti lokakuussa julkisesti kantaa nykymuotoisen uskonnonopetuksen muuttamisesta kokonaan uudeksi oppiaineeksi Ruotsin mallin mukaisesti. keskustelua tästä aiheesta todella tarvitaan, ilman sarvia ja hampaita.
Seuraava kysymys: entäs sitten koulun juhlissa jouluevankeliumit, Luciajuhlat ja suvivirret? Pitääkö nekin poistaa? Mielestäni ei. Ne kuuluvat vahvasti kulttuuriimme ja sopivat hyvin koulun kulttuurin siirtämistehtävään. Ei uskontojen tarvitse olla näkymättömiä koulussa, mutta opetusta ei ole järkevää lokeroida uskon perusteella. Hieman kärjistäen voisi todeta, että kouluissa opetetaan yläluokilla myös Suomen ja joidenkin muiden maiden poliittista järjestelmää, äänestämistä ja eri puolueiden erityispiirteitä ja sanomaa. Ei meillä silti ole eri puolueiden opettajia, eikä politiikkaa/puolueita opeteta lokeroimalla oppilaita oppitunneille heidän tai vanhempiensa poliittisen näkemyksen mukaan. Kärjistävää ja ärsyttävästi sanottu, mutta rinnastus ei ole täysin metsässä. Mielipiteessä on kummastakin kysymys, uskonnossa ja politiikassa.
Kanerva sanojensa mukaan lunta aika reippaasti tupaan. Hän pitää kiinni silti ajatuksestaan, että uskonnonopetusta on ajateltava uudelleen tekemällä siitä kokonaan uusi oppiaine. Nähtäväksi jää, kuinka paljon saan itse lunta tupaan tai ns. verta nenästä otettuani kantaa uskonnonopetuksen muutoksen tarpeen puolesta.
Toivottavasti tämä aihe herättää keskustelua.
Hyvää uutta vuotta 2010! Toivottavasti sinulla entistä parempi vuosi edessäsi!
Kummallinen otsikko, kaivaako rehtori verta nenästä. Aion nimittäin kirjoittaa uskonnonopetuksen muutostarpeesta. Seurattuani ko. keskustelua sekä netissä että lehtien palstoilla, on aihe selvästi monille "punainen vaate". Kaivan siis verta nenästä:
Uskonnonopetuksen periaate kouluissa pitäisi muotoilla kokonaan uusiksi. Nykymuotoinen uskonnonopetus vaatii suurta remonttia, koska monilulttuurisessa maailmassamme ei uskonnon perusteella luokitteleminen ole enää perusteltua. Mielestäni nykyään kouluissa ei ole enää järkevää opettaa monia eri uskontoja. Suomessa saa tällä hetkellä yli 35 000 oppilasta muuta kuin evankelisluterilaista uskonnonopetusta. Monien uskontojen järjestäminen tulee kunnille hyvin kalliiksi eikä tällä systeemillä opita uskontojen välistä suvaitsevaisuutta. Kallista se on lähinnä siksi, että laki velvoittaa kunnan järjestämään jokaisen uskontokunnan mukaista opetusta, mikäli kunnan alueella on vähintään 3 ko. uskoa tunnustavaa oppilasta. Tämä aiheuttaa paljon kuljetuksia; oppilaita kuljetetaan linja-autoilla ja takseilla eri kouluihin saamaan keskitetysti oman uskon tai elämänkatsomustiedon mukaista opetusta. Luonnollisesti jokaisella eri uskonnon tunneilla on myös eri opettaja. Varsin kallista. Kaikesta muustakin on jo säästetty ja "tehostettu" toimintaa. Pitää olla uskallusta keskustella myös uskonnonopetuksen nykyaikaistamisesta.
Hyvä malli olisi sellainen, että kouluissa olisi aine nimeltään uskontotieto. Se olisi kaikille pakollinen, mutta ei olisi minkään uskontokunnan mukaista opetusta. Siellä opiskeltaisiin eri uskontojen historiaa, nykypäivää, uskontojen erityispiirteitä, moraalisia ja eettisiä kysymyksiä sekä harjoilteltaisiin suvaitsevaisuutta, mikä nyt puuttuu liian monien uskontojen väliltä.
Monikulttuurisessa yhteiskunnassa nimenomaan suvaitsevaisuus on tärkeää. Nyt tilanne on usein sellainen, että on meidän uskonnon suvaitsevaisuus ja teidän uskonnon suvaitsevaisuus. Liian usein. Jokainen voi uutisista seurata, ovatko eri uskonnot tällä hetkellä suvaitsevaisia toisiaan kohtaan. Tämä nykyinen systeemi, jossa uskonnot jaotellaan tarkkaan eri opetuskokonaisuuksiin ei varmasti lisää suvaitsevaisuutta eikä vähennä epäluuloja.
Uskonnonopetusta ei kuitenkaan saa missään tapauksessa kouluista lopettaa. En vastusta kirkkoa enkä uskontoja. Koulun tulee antaa uskonnoista perustiedot. On tunnettava uskonnot ja niiden erityispiirteet, jotta ymmärtää tätä maailmaa sekä miksi ihmiset käyttäytyvät niin eri tavoin eri kulttuureissa ja jopa sotivat uskontonsa puolesta toista uskontoa vastaan. Monet kulttuurit ovat edelleen täysin uskontokeskeisiä.
Varsinainen oman uskon syvempi opiskelu ei nykypäivänä kuulu enää kouluun. Se tehtävä kuuluu seurakunnille ja uskonnollisille yhteisöille ja siihen osallistuminen tulee olla vapaaehtoista.
Ruotsissa opetetaan yhteistä uskontotietoa. Tässä kohdassa voisi ottaa mallia Ruotsista.
Tampereen opetuspäällikkö Veli-Matti Kanerva otti lokakuussa julkisesti kantaa nykymuotoisen uskonnonopetuksen muuttamisesta kokonaan uudeksi oppiaineeksi Ruotsin mallin mukaisesti. keskustelua tästä aiheesta todella tarvitaan, ilman sarvia ja hampaita.
Seuraava kysymys: entäs sitten koulun juhlissa jouluevankeliumit, Luciajuhlat ja suvivirret? Pitääkö nekin poistaa? Mielestäni ei. Ne kuuluvat vahvasti kulttuuriimme ja sopivat hyvin koulun kulttuurin siirtämistehtävään. Ei uskontojen tarvitse olla näkymättömiä koulussa, mutta opetusta ei ole järkevää lokeroida uskon perusteella. Hieman kärjistäen voisi todeta, että kouluissa opetetaan yläluokilla myös Suomen ja joidenkin muiden maiden poliittista järjestelmää, äänestämistä ja eri puolueiden erityispiirteitä ja sanomaa. Ei meillä silti ole eri puolueiden opettajia, eikä politiikkaa/puolueita opeteta lokeroimalla oppilaita oppitunneille heidän tai vanhempiensa poliittisen näkemyksen mukaan. Kärjistävää ja ärsyttävästi sanottu, mutta rinnastus ei ole täysin metsässä. Mielipiteessä on kummastakin kysymys, uskonnossa ja politiikassa.
Kanerva sanojensa mukaan lunta aika reippaasti tupaan. Hän pitää kiinni silti ajatuksestaan, että uskonnonopetusta on ajateltava uudelleen tekemällä siitä kokonaan uusi oppiaine. Nähtäväksi jää, kuinka paljon saan itse lunta tupaan tai ns. verta nenästä otettuani kantaa uskonnonopetuksen muutoksen tarpeen puolesta.
Toivottavasti tämä aihe herättää keskustelua.
Hyvää uutta vuotta 2010! Toivottavasti sinulla entistä parempi vuosi edessäsi!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)