Kaikilla meillä on haaveita, uskoisin. Minullakin niitä on paljon, ehkä liikaakin. Voisiko yksi elämän tarkoitus olla omien haaveiden toteuttamisen yrittäminen? En tiedä, menee vähän filosofiseksi pohdiskeluksi.
Joka tapauksessa yksi haaveeni jo kouluiästä lähtien on ollut nähdä pyramidit livenä. Olen aina pitänyt historiasta; sekä aikoinaan oppilaana, että nykyään reksinä ja opena. Muinaisen Egyptin historia on ollut jännittävää, kiehtovaa ja arvoituksellista. Kuinka pyramidit on rakennettu, mitä kaikkea niiden sisälle kätkeytyy, huikeat aarteet mitä niistä on löydetty, hieroglyfit, muinaisegyptiläinen taide, puhumattakaan muumioinnista ja siihen liittyvästä kuoleman jälkeiseen elämään valmistautumisesta.
Olen huomannut saman innostumisen monen oppilaan kohdalla opettaessani historiaa. Egyptijakso on 5. luokan historiassa useimmiten se odotetuin, edelleen.
Tänä kesänä tuli mahdollisuus toteuttaa tämä haaveeni. Olemme parhaillaan Egyptissä ja viime lauantaina(2.7.) kävimme Gizan pyramidialueella, jossa on kolme valtavaa pyramidia lähekkäin Kheopsin pyramidin ollessa niistä suurin. Paljon odotuksia oli latautunut pyramidivierailuun, mutta pettymystä ei tullut! On ne huikeita! Miten sellaisia on pystytty rakentamaan n. 5000 vuotta sitten? Tutkijat eivät osaa siihen vieläkään vastata varmasti.
Kun olimme tullet sisään pyramidialueelle pääsylippujen lunastuksen jälkeen, selvittyämme sen jälkeen erittäin aggressiivisista kaupustelijoista, saimme nähdä vihdoinkin pyramidit. Kyllä monttu loksahti auki; siinä ne nyt olivat. Yritin kuvitella, kuinka tällä alueella aikoinaan tuhannet työntekijät ovat rakentaneet pyramideja ja sitä kuuluisaa isoa sfinksiä, joka vartioi pyramideja. Jatkoin kuvitteluani: miten faaraon kuoltua hänet on juhlallisin menoin tuotu tälle paikalle, viety viereiseen temppeliin, jossa on suoritettu balsamointi, eli muumiointi ja sen jälkeen kuljetettu balsamoitu faarao häntä varten rakennettuun kuninkaan huoneeseen pyramidin yläosaan. Samalla tuotu faaraon kuoleman jälkeisellä matkallaan tarvittavat lukuisat esineet sekä mittaamattomat aarteet mukaan kuolleen faaraon seuraksi. Yritin tämän kaiken kuvitella.
Mielikuvitusta ravitsi se, että saimme lisämaksusta (n. 13 €) vierailla pyramidin sisällä. Oli vaikuttava tunne astua sisään Kheopsin pyramidiin. Kuljimme selkä kyyryssä erittäin matalaa käytävää koko ajan ylöspäin (n. 60 asteen kuumudessa, hiki valuen), kunnes olimme kuninkaan huoneessa, faaraon viimeisessä leposijassa. No, huone oli tietysti tyhjä, mutta pääsin fiilikseen. Hemmetti, nyt olen oikeasti pyramidin sisällä! Tässä se faarao on ollut! Tosin jokunen vuosi on vierähtänyt tässä välissä, mutta en antanut sen häiritä historiallista mahtifiilistäni.
Jos haluaisi kävellä suurimman pyramidin ympäri, ehtisi matkalla tulla jo jano, ainakin tässä kuumudessa. Neliön muotoisen pohjan ympärysmitta on n. kilometrin. Korkeuskin on yli 100 m. On sen silloin täytynyt olla mielettömän vaikuttava näky, kun se on sitä vieläkin.
Nyt täytyy rauhoittua, on heinäkuu ja haluaisin jo opettaa historiaa…
Nyt olen rauhoittunut ja olen taas oma itseni. Jaksan odottaa helposti syksyyn…
Samalla reissulla kävimme myös Kairon historiallisessa museossa. Sehän kuuluu tämän maankolkan must-juttuihin ainakin turistien kohdalla. Siellä oli paljon mielenkiintoista nähtävää. Ensin kuitenkin maallisempi asia. Noin kuuluisan museon vessat eivät kestä vertailua. Ainakin miesten vessa oli tosi törkyinen, eikä vessapaperiakaan ollut yhdessäkään loossissa. Ei siinä muuten mitään, mutta mulla oli ollut jännittävä päivä myös siinä mielessä, että Egyptin matkaajan perinteinen jalla jalla-tauti (kiire kiire) tai toiselta nimeltään Faaraon kosto-tauti ei ollut vielä kokonaan antanut periksi. Ehkä arvaat jo mistä taudista oli kyse, en mene yksityiskohtiin… No, siitäkin selvittiin.
Niin, oli siellä muutakin mieleen painuvia asioita. Lisämaksusta (jälleen n. 13 €) pääsi muumiohuoneeseen. Pakkohan sinne oli mennä. Siellä oli mm. Ramses II:n muumio ja monia muita. Tuli kummallinen fiilis katsoessani Ramses II:sta lasivitriinissä. Siinä on Egyptin suurimman faaraon maalliset jäännökset ja varsin hyvin säilyneinä. Taitavia ovat balsamoijat olleet.
Mutta silti ajattelin, että eihän sitä näin tarkoitettu. Heidän piti saada olla rauhassa komeassa haudassaan, mutta nyt miljoonat ihmiset pällistelevät miehen maallisia jäännöksiä lasivitriinissä. En tiedä, toisaalta tietysti hurjan jännittävää nähdä muumio, livenä.
Ehkä vaikuttavin oli kuitenkin faarao Tutankhamonin osasto. Tämän poikafaaraon hautapyramidihan löydettiin vasta vuonna 1922 ja se oli koskematon. Kaikki mittaamattomat kulta- ja muut aarteet olivat tallella sekä tietysti itse muumioitu faarao kultaisine kuolinnaamioineen. Valtava määrä aarteita ja faaraon kuoleman jälkeisessä elämässä tarvitsemia tavaroita ja kaikki näytillä. Huikea näyttely!
Mietin, millainen fiilis on ollut sillä herralla, joka Tutankhamonin haudan löysi ja ensimmäisenä kurkisti sisään. Siinä on sydänkohtaus täytynyt olla lähellä ja haltioitumisaste varsin korkea.
Välillä tällainen loma-aiheinen blogijuttu, onhan loma-aika. Nautihan kesästä!
keskiviikko 13. heinäkuuta 2011
torstai 26. toukokuuta 2011
Maratonille ja takaisin
Ajattelin välillä kirjoittaa vähän juoksuaiheista juttua.
Alkutalvesta jo päätettiin, että kevään kovempi juoksuaiheinen koitos on tänä vuonna Nordea Riga marathon, Riikassa, Latviassa. Lauantaiaamuna 21.5. aikaisin aamulla starttasi Joken tallin juoksuporukka bussilla ensin Helsinkiin ja sieltä Tallinnan kautta kohti Riikaa.
Omat fiilikset olivat aika epävarmat, koska olin ollut kovassa flunssassa viime sunnuntaista asti. Kuumetta oli onneksi vain vähän, mutta vatsatauti ja kova nuha häiritsivät valmistautumista. Koko talven olin harjoitellut enemmän kuin koskaan ja sitten iski flunssa viikkoa ennen koitosta. Mielestäni epäreilua. No, matkalle päätin silti lähteä.
Startti oli mulle sopivaan aikaan, 8.30 sunnuntaiaamuna. Uskoin kokenutta juoksijakaveriani, joka sanoi, että ei kannata syödä oikeastaan yhtään mitään ennen juoksua. Söin yhden paahtoleivän ja kupillisen teetä klo 6 aamulla. Normaali aamupala puuroineen, jogurtteineen, leipineen oli muuttunut yhdeksi vaaleaksi paahtoleiväksi. Kuinkahan tässä käy, kun en ole syönyt mitään, ajattelin.
Keli oli hieno, aurinko paistoi, kesäaamu parhaimmillaan. Lähtö pamahti ja yritin heti löytää oikean juoksuvauhdin. Kertasin suunnitelman,
4.08 min / km oli tarkoitus juosta, sillä pääsisi 2 h 55 min loppuaikaan. Ajattelin, että flunssasta huolimatta lähden tavoitteen mukaisesti matkaan. Jos lamppu sammuu matkalla, niin sille ei sitten mitään voi.
Matka sujui hyvin puoleen väliin. ½ maraton taittui ajassa 1.26.10. Olin siis tavoitettani edellä n. minuutin. Lähdin hyvällä mielellä toiselle kierrokselle.
30 km:n kohdalla huomasin, että nyt se alkaa, taistelu nimittäin. Aika ajoin hoin mantraa: pidä tahti, säilytä ryhti. Yritin pitää kilometriajat 4.10 tienoilla. 34 km:n kohdalla tapahtui sellaista, mitä ei mulle ole ennen tapahtunut, rupesi pyörryttämään aika reilusti ja tuntui, että yläkropasta hävisi voimat. Ajattelin, että nyt flunssa lyö takaisin.
Onneksi jalat toimivat pyörryttämisestä huolimatta, yritin siirtää huomion huonosta olosta kilometriaikojen tiiviiseen tarkkailuun. 38 km:n kohdalla huono olo helpotti ja tilalle tuli tavallinen kova uupumus. Ajattelin, että tämä tunne on tuttu kaveri, tämän kanssa olen kamppaillut usein.
Uupumus otti jo kovaa niskalenkkiä, kun saavuttiin 40 km:n tolpalle. Tiesin entuudestaan, että loppu tullaan sumussa, joten se ei yllättänyt. Näin kellosta, että jos en ihan romahda, niin ennätys tulee. Kaverit sanoivat, että 41 km:n kohdalla juoksu ei enää näyttänyt keveältä. No ei varmaan, rupesi olemaan jo tasaraha.
Oli mahtava fiilis kaartaa loppusuoralle. Oma kelloni pysähtyi aikaan 2.54.04, mutta virallisissa tuloksissa aikani oli 2.53.57, joka on 4 min 7 s / km. Omassa sarjassa, miehet 40 v, olin 7. Olin tosi tyytyväinen, tavoite alittui minuutilla ja ennätys parani yli 5 minuutilla. Toisen puolikkaan aika huononi vain vajaalla 2 minuutilla, joten taistelu uupumusta ja pyörryttämistä onnistui kohtuullisen hyvin.
Juoksun jälkeen keräilin itseäni vähän aikaan, kävelin hotellille (onneksi vain n. 500 m), suihkuun ja sängylle levyksi.
Kaverini oli oikeassa. Aamupalaa ei kannata syödä ennen juoksua. Energia pitää olla kropassa jo valmiiksi hankittuna, siksi tankataan hiilihydraattia ennen juoksua. Kisa-aamuna ruoka mahassa on vain haitaksi. Ei ollut matkalla maha- eikä muitakaan ongelmia. Asiaan kuuluvat mahakrampit, kipeät jalat yms. vaivat tulivat kaikki siis juoksun jälkeen.
Tätä kirjoittaessa on maanantai ja olemme matkalla bussilla kohti Tallinnaa, siis kotia kohti. Jalat ovat kipeät, mutta se kuuluu asiaan. Nuha on edelleen, mutta sekin juostessa näköjään vähän parani.
Fiilis on hyvä; koko porukalla juoksut onnistuivat hyvin, viikko juoksulomaa tiedossa maratonilta palautumiseen, sitten toinen viikko vain kevyttä harjoittelua ja sitten taas kohti uusia seikkailuja!
Kesällä voisi hankkia lisää kokemuksia ratakisoista lomailun ohessa…
Alkutalvesta jo päätettiin, että kevään kovempi juoksuaiheinen koitos on tänä vuonna Nordea Riga marathon, Riikassa, Latviassa. Lauantaiaamuna 21.5. aikaisin aamulla starttasi Joken tallin juoksuporukka bussilla ensin Helsinkiin ja sieltä Tallinnan kautta kohti Riikaa.
Omat fiilikset olivat aika epävarmat, koska olin ollut kovassa flunssassa viime sunnuntaista asti. Kuumetta oli onneksi vain vähän, mutta vatsatauti ja kova nuha häiritsivät valmistautumista. Koko talven olin harjoitellut enemmän kuin koskaan ja sitten iski flunssa viikkoa ennen koitosta. Mielestäni epäreilua. No, matkalle päätin silti lähteä.
Startti oli mulle sopivaan aikaan, 8.30 sunnuntaiaamuna. Uskoin kokenutta juoksijakaveriani, joka sanoi, että ei kannata syödä oikeastaan yhtään mitään ennen juoksua. Söin yhden paahtoleivän ja kupillisen teetä klo 6 aamulla. Normaali aamupala puuroineen, jogurtteineen, leipineen oli muuttunut yhdeksi vaaleaksi paahtoleiväksi. Kuinkahan tässä käy, kun en ole syönyt mitään, ajattelin.
Keli oli hieno, aurinko paistoi, kesäaamu parhaimmillaan. Lähtö pamahti ja yritin heti löytää oikean juoksuvauhdin. Kertasin suunnitelman,
4.08 min / km oli tarkoitus juosta, sillä pääsisi 2 h 55 min loppuaikaan. Ajattelin, että flunssasta huolimatta lähden tavoitteen mukaisesti matkaan. Jos lamppu sammuu matkalla, niin sille ei sitten mitään voi.
Matka sujui hyvin puoleen väliin. ½ maraton taittui ajassa 1.26.10. Olin siis tavoitettani edellä n. minuutin. Lähdin hyvällä mielellä toiselle kierrokselle.
30 km:n kohdalla huomasin, että nyt se alkaa, taistelu nimittäin. Aika ajoin hoin mantraa: pidä tahti, säilytä ryhti. Yritin pitää kilometriajat 4.10 tienoilla. 34 km:n kohdalla tapahtui sellaista, mitä ei mulle ole ennen tapahtunut, rupesi pyörryttämään aika reilusti ja tuntui, että yläkropasta hävisi voimat. Ajattelin, että nyt flunssa lyö takaisin.
Onneksi jalat toimivat pyörryttämisestä huolimatta, yritin siirtää huomion huonosta olosta kilometriaikojen tiiviiseen tarkkailuun. 38 km:n kohdalla huono olo helpotti ja tilalle tuli tavallinen kova uupumus. Ajattelin, että tämä tunne on tuttu kaveri, tämän kanssa olen kamppaillut usein.
Uupumus otti jo kovaa niskalenkkiä, kun saavuttiin 40 km:n tolpalle. Tiesin entuudestaan, että loppu tullaan sumussa, joten se ei yllättänyt. Näin kellosta, että jos en ihan romahda, niin ennätys tulee. Kaverit sanoivat, että 41 km:n kohdalla juoksu ei enää näyttänyt keveältä. No ei varmaan, rupesi olemaan jo tasaraha.
Oli mahtava fiilis kaartaa loppusuoralle. Oma kelloni pysähtyi aikaan 2.54.04, mutta virallisissa tuloksissa aikani oli 2.53.57, joka on 4 min 7 s / km. Omassa sarjassa, miehet 40 v, olin 7. Olin tosi tyytyväinen, tavoite alittui minuutilla ja ennätys parani yli 5 minuutilla. Toisen puolikkaan aika huononi vain vajaalla 2 minuutilla, joten taistelu uupumusta ja pyörryttämistä onnistui kohtuullisen hyvin.
Juoksun jälkeen keräilin itseäni vähän aikaan, kävelin hotellille (onneksi vain n. 500 m), suihkuun ja sängylle levyksi.
Kaverini oli oikeassa. Aamupalaa ei kannata syödä ennen juoksua. Energia pitää olla kropassa jo valmiiksi hankittuna, siksi tankataan hiilihydraattia ennen juoksua. Kisa-aamuna ruoka mahassa on vain haitaksi. Ei ollut matkalla maha- eikä muitakaan ongelmia. Asiaan kuuluvat mahakrampit, kipeät jalat yms. vaivat tulivat kaikki siis juoksun jälkeen.
Tätä kirjoittaessa on maanantai ja olemme matkalla bussilla kohti Tallinnaa, siis kotia kohti. Jalat ovat kipeät, mutta se kuuluu asiaan. Nuha on edelleen, mutta sekin juostessa näköjään vähän parani.
Fiilis on hyvä; koko porukalla juoksut onnistuivat hyvin, viikko juoksulomaa tiedossa maratonilta palautumiseen, sitten toinen viikko vain kevyttä harjoittelua ja sitten taas kohti uusia seikkailuja!
Kesällä voisi hankkia lisää kokemuksia ratakisoista lomailun ohessa…
maanantai 7. maaliskuuta 2011
Hyvin meni!
Siis minun näkökulmastani. Tulin valituksi Ojoisten koulun rehtorin virkaan. Olen siitä erittäin ylpeä ja iloinen. Halusin jatkaa työntekoa mahtavan henkilökunnan ja mukavien oppilaiden ja huoltajien parissa.
Haastattelupäivä alkoi klo 9 palvelujohtaja Mika Mäkelän ja palvelutuotantojohtaja Päivi Raukon johtamalla haastattelutuokiolla. Tosin tuokio venähti yli tunnin mittaiseksi.
Haastattelu oli hyvä kokemus. Sain kertoa mm. kehittämissuunnitelmista, vanhoista kehittämisjutuistani, tulevaisuuden visioista, mielipiteitäni modernista koulunpidosta sekä tietysti vastauksia itseeni henkilönä koskeviin kysymyksiin ja omaan historiaani. Yleisopetuksen ja erityisopetuksen yhteiselosta puhuimme paljon; kuinka on mennyt ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olimme hyvin samaa mieltä siitä, että erityis- ja yleisopetuksen oleminen saman katon alla on ehdottomasti nykyaikainen ja kaikkia hyödyttävä koulunpitotapa. Niiden rinnakkaiselo ja molempien kehittäminen yhdessä ja erikseen on suuria tehtäviämme.
Sain kertoa myös hauskan jutun. Sain joulun jälkeen viestin Koreasta. Haluaisimmeko ottaa vastaan 24 korealaista opettajaa ja rehtoria vierailun merkeissä? He haluaisivat tutustua hyvään suomalaiseen kouluun. Vastasin, että ilman muuta, tervetuloa. Pyysin vahvistusta vierailulle ja mistä asioista he olisivat erityisen kiinnostuneita. Vastaus tuli, että viestini oli mennyt perille, mutta vahvistusta vierailulle ei tullut. Ajattelin, että no, ne olivat menneet sitten johonkin toiseen kouluun ja unohdin koko jutun.
Päivää ennen haastatteluani, olin juuri avannut tietokoneeni aamulla, kun huoneeni oveen koputettiin. Avasin oven ja oven takana oli korealaisnainen.” Good morning, we are here now”. Nielaisin kerran ja sanoin: ”Ok, can you please wait a moment, I´ll come in two minutes. 24 korealaista odotteli käytävällä kamerat kaulassa. Ei siinä mitään, katsoin tyhjän luokan, ohjasin vieraat sinne ja eikun vierailu käyntiin. Nyt naurattaa, mutta silloin oli hymy aluksi aika tiukalla… Tämä juttu oli osa kansainvälisyyskysymykseen liittyvää vastaustani…
Haastattelu oli kaikin puolin hyvä. Siinä joutuu aina laittamaan myös omia ajatuksia järjestykseen ja pohtimaan huolella missä mennään ja mihin ollaan menossa.
Iltapäivällä klo 14 jälkeen oli henkilökunnan haastattelun vuoro. Kiperiä ja hyviä kysymyksiä tulikin. Visioni ja ajatukseni koulunpidosta olivat aika hyvin henkilökunnan tiedossa jo, mutta hyviä kysymyksiä tuli minusta henkilönä. Joutui tutkailemaan itseään myös henkilönä, ei pelkkänä reksinä. Harvoin haastattelutilanteessa tulee niin henkilökohtaisia kysymyksiä, koska haastattelijat eivät yleensä tunne haastateltavaa jo valmiiksi. Tilanne ei ollut lainkaan epämiellyttävä, joka kertoo avoimista väleistämme. Tällainen pohdiskelu ja keskustelu tekisi hyvää välillä meille kaikille. Toki kysyttiin paljon muutakin. Hyviä kysymyksiä.
Ajattelin oikeastaan jo ennen henkilökunnan haastattelua, että tällainen ”kyselytunti” voisi olla hyvä joka vuosi. Henkilökunta saisi kysyä mitä huvittaa ja joutuisin kaikkien edessä vastailemaan. Mielenkiintoista! Toimii, jos ilmapiiri on hyvä. Meillä siis toimii!
Tämä on mukavaa ja mielenkiintoista työtä. Nyt on ensi vuoden suunnittelu jo kiivaana käynnissä. Moni palikka lukuvuoden suunnittelun palapelissä odottaa vielä paikkaansa.
Muuten, joutuessani itse konkreettisesti testiin, palkkaisiko työnantaja minut uudestaan nykyiseen tehtävääni, kysyn samaa sinulta: Oletko koskaan miettinyt, palkkaisiko työnantajasi sinut tänään uudestaan?
Linkki hyvään juttuun tämän asian tiimoilta:
http://www.talouselama.fi/blogit/fondian_blogi/article584416.ece
Haastattelupäivä alkoi klo 9 palvelujohtaja Mika Mäkelän ja palvelutuotantojohtaja Päivi Raukon johtamalla haastattelutuokiolla. Tosin tuokio venähti yli tunnin mittaiseksi.
Haastattelu oli hyvä kokemus. Sain kertoa mm. kehittämissuunnitelmista, vanhoista kehittämisjutuistani, tulevaisuuden visioista, mielipiteitäni modernista koulunpidosta sekä tietysti vastauksia itseeni henkilönä koskeviin kysymyksiin ja omaan historiaani. Yleisopetuksen ja erityisopetuksen yhteiselosta puhuimme paljon; kuinka on mennyt ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olimme hyvin samaa mieltä siitä, että erityis- ja yleisopetuksen oleminen saman katon alla on ehdottomasti nykyaikainen ja kaikkia hyödyttävä koulunpitotapa. Niiden rinnakkaiselo ja molempien kehittäminen yhdessä ja erikseen on suuria tehtäviämme.
Sain kertoa myös hauskan jutun. Sain joulun jälkeen viestin Koreasta. Haluaisimmeko ottaa vastaan 24 korealaista opettajaa ja rehtoria vierailun merkeissä? He haluaisivat tutustua hyvään suomalaiseen kouluun. Vastasin, että ilman muuta, tervetuloa. Pyysin vahvistusta vierailulle ja mistä asioista he olisivat erityisen kiinnostuneita. Vastaus tuli, että viestini oli mennyt perille, mutta vahvistusta vierailulle ei tullut. Ajattelin, että no, ne olivat menneet sitten johonkin toiseen kouluun ja unohdin koko jutun.
Päivää ennen haastatteluani, olin juuri avannut tietokoneeni aamulla, kun huoneeni oveen koputettiin. Avasin oven ja oven takana oli korealaisnainen.” Good morning, we are here now”. Nielaisin kerran ja sanoin: ”Ok, can you please wait a moment, I´ll come in two minutes. 24 korealaista odotteli käytävällä kamerat kaulassa. Ei siinä mitään, katsoin tyhjän luokan, ohjasin vieraat sinne ja eikun vierailu käyntiin. Nyt naurattaa, mutta silloin oli hymy aluksi aika tiukalla… Tämä juttu oli osa kansainvälisyyskysymykseen liittyvää vastaustani…
Haastattelu oli kaikin puolin hyvä. Siinä joutuu aina laittamaan myös omia ajatuksia järjestykseen ja pohtimaan huolella missä mennään ja mihin ollaan menossa.
Iltapäivällä klo 14 jälkeen oli henkilökunnan haastattelun vuoro. Kiperiä ja hyviä kysymyksiä tulikin. Visioni ja ajatukseni koulunpidosta olivat aika hyvin henkilökunnan tiedossa jo, mutta hyviä kysymyksiä tuli minusta henkilönä. Joutui tutkailemaan itseään myös henkilönä, ei pelkkänä reksinä. Harvoin haastattelutilanteessa tulee niin henkilökohtaisia kysymyksiä, koska haastattelijat eivät yleensä tunne haastateltavaa jo valmiiksi. Tilanne ei ollut lainkaan epämiellyttävä, joka kertoo avoimista väleistämme. Tällainen pohdiskelu ja keskustelu tekisi hyvää välillä meille kaikille. Toki kysyttiin paljon muutakin. Hyviä kysymyksiä.
Ajattelin oikeastaan jo ennen henkilökunnan haastattelua, että tällainen ”kyselytunti” voisi olla hyvä joka vuosi. Henkilökunta saisi kysyä mitä huvittaa ja joutuisin kaikkien edessä vastailemaan. Mielenkiintoista! Toimii, jos ilmapiiri on hyvä. Meillä siis toimii!
Tämä on mukavaa ja mielenkiintoista työtä. Nyt on ensi vuoden suunnittelu jo kiivaana käynnissä. Moni palikka lukuvuoden suunnittelun palapelissä odottaa vielä paikkaansa.
Muuten, joutuessani itse konkreettisesti testiin, palkkaisiko työnantaja minut uudestaan nykyiseen tehtävääni, kysyn samaa sinulta: Oletko koskaan miettinyt, palkkaisiko työnantajasi sinut tänään uudestaan?
Linkki hyvään juttuun tämän asian tiimoilta:
http://www.talouselama.fi/blogit/fondian_blogi/article584416.ece
lauantai 19. helmikuuta 2011
Haku päällä
Nyt on haku päällä. Haen nimittäin Ojoisten koulun rehtorin virkaa. Miksi, olenhan nytkin Ojoisilla reksinä, itse asiassa olen ollut jo 2 v ja 2 kk. Pesti on ollut kahden vuoden määräaikaikinen rehtorin tehtävä, johtuen kaksi vuotta sitten perustetun uuden kunnan virkajärjestelyistä. Niin tai näin, nyt virka on ollut auki ja olen sitä hakenut.
Vähän outo fiilis hakea tehtävää, jota on hoitanut jo yli kaksi vuotta. Mennä haastatteluun, vastata kysymyksiin, jotka liittyvät koulun kehittämiseen, henkilöstön hallintaan, tulevaisuuden koulun visiointiin, erityis- ja yleisopetuksen yhteen nivomiseen jne. Samana iltapäivänä astua yhdessä muiden haastateltavien kanssa oman henkilökunnan eteen haastateltavaksi. Henkilökunta saa tentata kaikkia haastatteluun päässeitä ja lausua oman mielipiteensä hakijoista, kenet asettaa ykköseksi ja kuka jää hopealle. Mielenkiintoista.
Toisaalta se voisi tehdä hyvää kaikille viranhaltijoille. Kahden vuoden tehtävässä olon jälkeen punnittaisiin oletko saanut vakuutettua henkilökuntasi toimintatavoillasi, visioillasi ja sosiaalisilla taidoillasi. Kahden vuoden kuluttua tehtävän alkamisesta esimiehesi katsoisivat oletko ollut oikea henkilö hoitamaan tehtävää, johon sinut on valittu. Oletko oikeasti saanut jotain aikaiseksi, vai onnistuitko aikoinasi vain vakuuttamaan valitsijat puhekyvyilläsi ja totuus onkin jotain muuta. Hmm, voisi tehdä terää kaikille.
Tällaisessa tilanteessa joutuu käymään itsensä kanssa keskustelua tehtävän tähän astisesta onnistumisesta. Joutuu käymään läpi omia mahdollisesti hyviä ominaisuuksia ja katsomaan silmiin myös negatiivisia piirteitä. Nekin on tiedossa, kiitos rehellisen henkilökunnan palautteen. Joulukuussa teetän aina kyselyn, reksin joulutodistuksen, jossa henkilökunta antaa suoraa palautetta.
Olen reksivuosieni aikana ollut lukuisissa haastattelutilanteissa, toki joskus itsekin hakijana, mutta yleensä kysymysten esittäjänä. Hämeenlinnassa johtosäännön mukaan rehtori valitsee henkilökunnan. Olen esittänyt kiperiä kysymyksiä niin opettajiksi hakeville kuin ohjaajan tehtävään hakeutuville. 90 % varmuudella usein tiedän heti haastattelujen päätyttyä kuka on keulilla, kuka hakijoista olisi paras kyseiseen tehtävään. Pari kertaa olen harkinnut päätöstä yli viikon. Se ei aina ole helppoa, mutta yhteen paikkaan ei voi valita kahta.
Nykyään varsinkin opettajien valinnassa joutuu paljon pohtimaan sukupuolen merkitystä, vai onko sillä merkitystä. Työyhteisössämme on tällä hetkellä n. 60 henkilöä, joista minun lisäkseni miespuolisia on vain 3, joista kaksi on opettajia ja yksi vahtimestari. En usko, että opettajan tehtävässä onnistumisessa on merkitystä onko nainen vai mies. Ammattitaito maustettuna sosiaalisilla taidoilla ja motivaatiolla ratkaisee. Silti molempien sukupuolten edustajien läsnäololla on merkitystä. No, se sukupuoliasiasta.
Haastattelu on suunniteltava hyvin, jotta haastateltavista saadaan irti onko hän paras haettuun tehtävään. Pelkän suullisen esityksen perusteella pitää tehdä päätös, onko edessäsi oleva hakija paras opettamaan tai ohjaamaan esimerkiksi juuri sinun lapsiasi. Usein käytän pohdinnassani mielikuvaa, haluaisinko laittaa omat lapseni tämän opettajan/ohjaajan luokalle?
Tämän viikonlopun aikana on valmistauduttava kuitenkin haastateltavana olemiseen. Miten vakuutan haastattelijat ja kuinka esiinnyn oman henkilökunnan edessä? Mitäköhän ne kysyvät? Onko niillä ylläreitä, kysyvätkö jotain esim. ruotsiksi? No, turhaan mietin, miten esiinnyn, kyllähän ne minut jo tuntevat. Turha esittää muuta kuin on.
Itse asiassa haastateltavana oleminen on mielenkiintoista. Nautin sanallisesta kilvoittelusta, kysymisestä ja vastaamisesta.
No, kisa käydään tiistaina 22.2. Kirjoitan tunnelmista sen jälkeen; minkälaisia asioita kysyttiin ja mikä oli fiilis haastatteluissa ja sen jälkeen.
Vähän outo fiilis hakea tehtävää, jota on hoitanut jo yli kaksi vuotta. Mennä haastatteluun, vastata kysymyksiin, jotka liittyvät koulun kehittämiseen, henkilöstön hallintaan, tulevaisuuden koulun visiointiin, erityis- ja yleisopetuksen yhteen nivomiseen jne. Samana iltapäivänä astua yhdessä muiden haastateltavien kanssa oman henkilökunnan eteen haastateltavaksi. Henkilökunta saa tentata kaikkia haastatteluun päässeitä ja lausua oman mielipiteensä hakijoista, kenet asettaa ykköseksi ja kuka jää hopealle. Mielenkiintoista.
Toisaalta se voisi tehdä hyvää kaikille viranhaltijoille. Kahden vuoden tehtävässä olon jälkeen punnittaisiin oletko saanut vakuutettua henkilökuntasi toimintatavoillasi, visioillasi ja sosiaalisilla taidoillasi. Kahden vuoden kuluttua tehtävän alkamisesta esimiehesi katsoisivat oletko ollut oikea henkilö hoitamaan tehtävää, johon sinut on valittu. Oletko oikeasti saanut jotain aikaiseksi, vai onnistuitko aikoinasi vain vakuuttamaan valitsijat puhekyvyilläsi ja totuus onkin jotain muuta. Hmm, voisi tehdä terää kaikille.
Tällaisessa tilanteessa joutuu käymään itsensä kanssa keskustelua tehtävän tähän astisesta onnistumisesta. Joutuu käymään läpi omia mahdollisesti hyviä ominaisuuksia ja katsomaan silmiin myös negatiivisia piirteitä. Nekin on tiedossa, kiitos rehellisen henkilökunnan palautteen. Joulukuussa teetän aina kyselyn, reksin joulutodistuksen, jossa henkilökunta antaa suoraa palautetta.
Olen reksivuosieni aikana ollut lukuisissa haastattelutilanteissa, toki joskus itsekin hakijana, mutta yleensä kysymysten esittäjänä. Hämeenlinnassa johtosäännön mukaan rehtori valitsee henkilökunnan. Olen esittänyt kiperiä kysymyksiä niin opettajiksi hakeville kuin ohjaajan tehtävään hakeutuville. 90 % varmuudella usein tiedän heti haastattelujen päätyttyä kuka on keulilla, kuka hakijoista olisi paras kyseiseen tehtävään. Pari kertaa olen harkinnut päätöstä yli viikon. Se ei aina ole helppoa, mutta yhteen paikkaan ei voi valita kahta.
Nykyään varsinkin opettajien valinnassa joutuu paljon pohtimaan sukupuolen merkitystä, vai onko sillä merkitystä. Työyhteisössämme on tällä hetkellä n. 60 henkilöä, joista minun lisäkseni miespuolisia on vain 3, joista kaksi on opettajia ja yksi vahtimestari. En usko, että opettajan tehtävässä onnistumisessa on merkitystä onko nainen vai mies. Ammattitaito maustettuna sosiaalisilla taidoilla ja motivaatiolla ratkaisee. Silti molempien sukupuolten edustajien läsnäololla on merkitystä. No, se sukupuoliasiasta.
Haastattelu on suunniteltava hyvin, jotta haastateltavista saadaan irti onko hän paras haettuun tehtävään. Pelkän suullisen esityksen perusteella pitää tehdä päätös, onko edessäsi oleva hakija paras opettamaan tai ohjaamaan esimerkiksi juuri sinun lapsiasi. Usein käytän pohdinnassani mielikuvaa, haluaisinko laittaa omat lapseni tämän opettajan/ohjaajan luokalle?
Tämän viikonlopun aikana on valmistauduttava kuitenkin haastateltavana olemiseen. Miten vakuutan haastattelijat ja kuinka esiinnyn oman henkilökunnan edessä? Mitäköhän ne kysyvät? Onko niillä ylläreitä, kysyvätkö jotain esim. ruotsiksi? No, turhaan mietin, miten esiinnyn, kyllähän ne minut jo tuntevat. Turha esittää muuta kuin on.
Itse asiassa haastateltavana oleminen on mielenkiintoista. Nautin sanallisesta kilvoittelusta, kysymisestä ja vastaamisesta.
No, kisa käydään tiistaina 22.2. Kirjoitan tunnelmista sen jälkeen; minkälaisia asioita kysyttiin ja mikä oli fiilis haastatteluissa ja sen jälkeen.
maanantai 6. joulukuuta 2010
En mä mikään dinosaurus ole!
Kaikilla on face book. Kysyt keneltä vaan, niin vastaus on kyllä. ”Eikö sulla ole”, kysyvät. ”Ei ole, ei mulla ole aikaa”… plus muut selitykset. Miksi pitäisi; voin kirjoittaa sähköpostia tai soittaa, jos mulla on asiaa. Ei minua viehätä ajatus, että kirjoittaisin koko ajan mitä mulle kuuluu just nyt tai lukisin, mitä sulle kuuluu just nyt tai eilen. Puhumattakaan, että katsoisin sinne ladatut ihanimmat lomakuvasi tai muuten saisin tirkistellä mitä sulle kuuluu tai mikä sinua ottaa päähän tai ilostuttaa.
”Niin, mutta eikö sun pitäisi tietää mitä sosiaalinen media tarkoittaa? Eikö sun pitäisi olla ajan hermolla, moni oppilaitoskin on jo face bookissa”? Auts, se kommentti osui arkaan paikkaan. Pitäisihän mun tietää, tietenkin.
Olin marraskuussa nuoremman tyttäreni kanssa viikon lomalla ulkomailla. Hänellä oli kone mukana, tietenkin. Siellä keskustelumme heräsi uudelleen face book-asiasta (fb vaan kavereiden kesken…). ”Nyt sulla olisi aikaa täällä lomalla, nythän sä voisit ottaa fb:n? Voin opettaa sulle se käytön”, tyttäreni sanoi. ” Hei, come on, kaikilla on sellainen, ethän sä halua mikään dinosaurus olla?” hän jatkoi. ”Auts”, taas osui, ajattelin.
”No otetaan sitten, en mä mikään dinosaurus ole!” sanoin uhmakkaana.
Ei muuta kun ruvettiin rekisteröitymään. Rekisteröinnin jälkeen alkoi varsinainen säätö. ”Tässä on taulu, tähän voit kato kirjoittaa kaikkee…” Tosi kiva ja tärkeää, ajattelin. ”Tämä on siis se paikka, johon voin kirjoittaa vaikka, että lähdenpä tästä lenkille”. Niin… ”Siitä voi sitten muut vaikka tykätä, siitä sun taulukommentista, ” tyttäreni yritti motivoida. ”Niin joo, kivaa”… ajattelin.
Hän otti minusta kuvankin fb:n laitettavaksi, täytyyhän kavereiden nähdä miltä sä nykyään näytät. Niin kai sitten, taivuin.
Itse asiassa hetken innostuinkin fb:sta, nimittäin siitä keskusteluosiosta. Vaihdettiin tärkeitä kuulumisia ja fiiliksiä kotiin, ei tarvinnut soittaa kalliita ulkomaanpuheluita. Se oli tosi mukavaa! Keskustelin jopa Hellströmin Martin kanssa hetken koulunjohtamisen uusista tuulista. Ajattelin, että tämähän on upeaa.
Sitten rupesi tulvimaan kaveripyyntöjä. Sanoin tyttärelleni, että 10 kaveria kyllä riittää, eihän kaikkien kanssa muuten ehdi jutella. ”Ai jaa, mulla on yli 200 kaveria ja joillakin on satoja”. Katsoin häntä aika pitkään.
Kaveritoiveita on minullekin nyt tullut niin paljon, että en ole viitsinyt aukaista koko fb:a. Pitäisikö kaikki hyväksyä kavereiksi, vai mihin vetää rajan? Entäs oppilaat tai entiset oppilaat tai lasten kaverit? Pitääkö jotkut sulkea pois, jotta kaikki juttuni eivät leviä kavereiden ja niiden kavereiden kautta ”kaikkialle”.
Vaikeita kysymyksiä. Tylyä olla hyväksyttämättä jotakin kaveriksi. Monet koulut ovat sopineet, että oppilaita, ei nykyisiä eikä entisiä oteta kavereiksi, koska silloin kaikki pääsevät kohtuullisen helposti käsiksi esim. työkavereiden kanssa vaihdettuihin ajatuksiin.
Eräässä koulutuksessa sanottiin hyvin, että älä ota kaveriksi sellaista, jota et kutsuisi kotiisi. Aika hyvä ohje. Toinen hyvä ohje oli, että googlaa oma nimesi säännöllisesti. Voihan olla, että sinua arvostellaan/haukutaan/kiusataan/kehutaan joillakin sivuilla. On hyvä pysyä kärryillä missä omaa nimeä käytetään.
Olen kyllä miettinyt miksi minun pitäisi olla tällaisessa kaikessa mukana? On tietysti hyvä tietää esim. fb:n luonteen ja mitä siellä touhutaan, mutta suoraan sanoen minua ei kiinnosta niin paljon, että roikkuisin siellä tunteja päivässä, kuten varsin moni nykyään tekee. Minulla on siis vielä fb, mutta en ole käynyt siellä reissun jälkeen. Nyt ne kaveripyynnön esittäneet ihmettelevät tietysti, että onpa kaveri muuttunut nirppanokaksi ja ylpeäksi, ei viitsi edes vastata. Niin, pieleen meni… kavereita vastaan ei ole mitään, sieltä tuli paljon vanhoja koulukavereiden kaveripyyntöjä yms. Se oli oikeastaan aika jännittävää katsoa miten kaverit ovat muuttuneet kouluajoista. Mutta… Mä olen aika ahkera tyyppi omasta mielestäni, mutta en jaksa roikkua fb:ssa.
Sorry vaan kaikki nykyiset, vanhat ja tulevat kaverit! Eikö me voida soitella, kiva teitä olisi nähdä, mutta nimenomaan livenä!
Ehkä olen sittenkin dinosaurus. Mutta sellainen tiedonhaluinen ja oman yksityisyyden tiedostava dino.
”Niin, mutta eikö sun pitäisi tietää mitä sosiaalinen media tarkoittaa? Eikö sun pitäisi olla ajan hermolla, moni oppilaitoskin on jo face bookissa”? Auts, se kommentti osui arkaan paikkaan. Pitäisihän mun tietää, tietenkin.
Olin marraskuussa nuoremman tyttäreni kanssa viikon lomalla ulkomailla. Hänellä oli kone mukana, tietenkin. Siellä keskustelumme heräsi uudelleen face book-asiasta (fb vaan kavereiden kesken…). ”Nyt sulla olisi aikaa täällä lomalla, nythän sä voisit ottaa fb:n? Voin opettaa sulle se käytön”, tyttäreni sanoi. ” Hei, come on, kaikilla on sellainen, ethän sä halua mikään dinosaurus olla?” hän jatkoi. ”Auts”, taas osui, ajattelin.
”No otetaan sitten, en mä mikään dinosaurus ole!” sanoin uhmakkaana.
Ei muuta kun ruvettiin rekisteröitymään. Rekisteröinnin jälkeen alkoi varsinainen säätö. ”Tässä on taulu, tähän voit kato kirjoittaa kaikkee…” Tosi kiva ja tärkeää, ajattelin. ”Tämä on siis se paikka, johon voin kirjoittaa vaikka, että lähdenpä tästä lenkille”. Niin… ”Siitä voi sitten muut vaikka tykätä, siitä sun taulukommentista, ” tyttäreni yritti motivoida. ”Niin joo, kivaa”… ajattelin.
Hän otti minusta kuvankin fb:n laitettavaksi, täytyyhän kavereiden nähdä miltä sä nykyään näytät. Niin kai sitten, taivuin.
Itse asiassa hetken innostuinkin fb:sta, nimittäin siitä keskusteluosiosta. Vaihdettiin tärkeitä kuulumisia ja fiiliksiä kotiin, ei tarvinnut soittaa kalliita ulkomaanpuheluita. Se oli tosi mukavaa! Keskustelin jopa Hellströmin Martin kanssa hetken koulunjohtamisen uusista tuulista. Ajattelin, että tämähän on upeaa.
Sitten rupesi tulvimaan kaveripyyntöjä. Sanoin tyttärelleni, että 10 kaveria kyllä riittää, eihän kaikkien kanssa muuten ehdi jutella. ”Ai jaa, mulla on yli 200 kaveria ja joillakin on satoja”. Katsoin häntä aika pitkään.
Kaveritoiveita on minullekin nyt tullut niin paljon, että en ole viitsinyt aukaista koko fb:a. Pitäisikö kaikki hyväksyä kavereiksi, vai mihin vetää rajan? Entäs oppilaat tai entiset oppilaat tai lasten kaverit? Pitääkö jotkut sulkea pois, jotta kaikki juttuni eivät leviä kavereiden ja niiden kavereiden kautta ”kaikkialle”.
Vaikeita kysymyksiä. Tylyä olla hyväksyttämättä jotakin kaveriksi. Monet koulut ovat sopineet, että oppilaita, ei nykyisiä eikä entisiä oteta kavereiksi, koska silloin kaikki pääsevät kohtuullisen helposti käsiksi esim. työkavereiden kanssa vaihdettuihin ajatuksiin.
Eräässä koulutuksessa sanottiin hyvin, että älä ota kaveriksi sellaista, jota et kutsuisi kotiisi. Aika hyvä ohje. Toinen hyvä ohje oli, että googlaa oma nimesi säännöllisesti. Voihan olla, että sinua arvostellaan/haukutaan/kiusataan/kehutaan joillakin sivuilla. On hyvä pysyä kärryillä missä omaa nimeä käytetään.
Olen kyllä miettinyt miksi minun pitäisi olla tällaisessa kaikessa mukana? On tietysti hyvä tietää esim. fb:n luonteen ja mitä siellä touhutaan, mutta suoraan sanoen minua ei kiinnosta niin paljon, että roikkuisin siellä tunteja päivässä, kuten varsin moni nykyään tekee. Minulla on siis vielä fb, mutta en ole käynyt siellä reissun jälkeen. Nyt ne kaveripyynnön esittäneet ihmettelevät tietysti, että onpa kaveri muuttunut nirppanokaksi ja ylpeäksi, ei viitsi edes vastata. Niin, pieleen meni… kavereita vastaan ei ole mitään, sieltä tuli paljon vanhoja koulukavereiden kaveripyyntöjä yms. Se oli oikeastaan aika jännittävää katsoa miten kaverit ovat muuttuneet kouluajoista. Mutta… Mä olen aika ahkera tyyppi omasta mielestäni, mutta en jaksa roikkua fb:ssa.
Sorry vaan kaikki nykyiset, vanhat ja tulevat kaverit! Eikö me voida soitella, kiva teitä olisi nähdä, mutta nimenomaan livenä!
Ehkä olen sittenkin dinosaurus. Mutta sellainen tiedonhaluinen ja oman yksityisyyden tiedostava dino.
maanantai 1. marraskuuta 2010
Vieraita Saksasta
Kirjoitin viime keväänä blogissani kokemuksistani Saksan reissulta. Olin silloin Cellessä heidän kutsumana pitämässä kaksi luentoa Suomen koulujärjestelmän hyvistä puolista sekä esi- ja alkuopetuksen yhteistyöstä. Olen tutustunut Cellessä sijaitsevan Hehlentorin koulun rehtoriin Detlev Soebääriin jo aikaisemmin. Hän on vieraillut Hämeenlinnassa muistaakseni neljä kertaa ja minä siellä pari kertaa. Viime keväänä sovimme, että laitamme uuden vaihteen päälle yhteistyössämme. Sovimme, että joka syksy kaksi heidän opettajaa vierailee Ojoisten koululla ja kaksi meidän opettajaa Hehlentorin koululla Cellessä.
Näin myös tapahtui.
Lokakuussa kaksi opettajaa, Bianca ja Evelyn, saapuivat Hämeenlinnaan ollakseen vieraanamme koko viikon. Kustannusten minimoimiseksi olimme sopineet kotimajoituksen; opettajamme majoittivat saksalaisrouvat kotiinsa. Käytän tuttavallisesti suomalaiseen tapaan heistä vain etunimiä.
He tiesivät etukäteen, että meidän tapamme on käyttää usein vain etunimiä, mutta olivat silti hämmentyneitä ja hieman järkyttyneitäkin, kun minä käytin heidän rehtoristaan nimeä Detlev. He kertoivat, etteivät koskaan milloinkaan käytä esimiehestään nimeä Detlev, vaan aina Herr Soebäär. Sanoin, että täällä ei koskaan milloinkaan käytetä minusta nimeä herra Rangell, vaan Pasi tai rehtori. Varovasti he sitten totuttelivat sanomaan Pasi… Se on niitä kulttuurieroja…
No, niin. Asiaan. Laadimme heille vierailulukujärjestyksen heidän mielenkiintonsa mukaisesti. He olivat kiinnostuneita ”kaikesta”, mutta erityisesti yhteisopettajuusluokistamme. Viikon ajan he vierailivat luokissamme, mutta laajemman kuvan saamiseksi vein heidät myös Hirsimäen kouluun, jossa on tällä hetkellä Hämeenlinnan parasta yhteistyötä päiväkodin ja koulun välillä. Se oli heistä hyvin mielenkiintoista, koska Saksassa ei perinteisesti ole minkäänlaista yhteistyötä tai toimintaa päiväkodin ja koulun välillä. Aikaisempien Suomen vierailujen tuloksena heillä on nyt yksi yhteistyöprojekti alkanut.
Vieraamme kävivät myös pienluokissamme. Saksassa ei ole ns. pienluokkia eikä erityisopetusta tunneta juuri lainkaan. Saksalaisvieraamme tiesivät, että Cellessä ”jossain on vammaisia lapsia, mutta heillä on eri koulut”. Eivät siis tienneet asiasta oikein mitään. Hieman toistan itseäni (aikaisempi blogini Saksasta), mutta heillä ei ole oppilashuollollista työtä, ei pienluokkia, ei erityisopettajia kouluissa eikä muutenkaan juuri mitään tukea sitä kaipaaville.
Bianca ja Evelyn kävivät siis yleisopetuksen lisäksi evy-pienluokissamme sekä eräässä eha-luokassamme. Viimeisenä vierailupäivänä he halusivat tutustua vielä autismiopetukseemme. Pienluokkien vierailun jälkeen vieraamme olivat jo hyvin vaikuttuneita tavastamme huolehtia kaikenlaisista oppilaista, mutta vierailu autismi-ryhmässä aiheutti heissä suuria tunteita. Seurasimme opetusta jonkin aikaa. Sitten eräs pieni poika tuli eteemme, katsoi ylöspäin vieraitamme kasvoihin ja sanoi: Guten tag! Sen jälkeen hän kääntyi, käveli takaisin paikalleen. Tilanne oli erittäin vaikuttava, sitä on vaikea kuvata kirjoittamalla. Toinen vieraistamme alkoi itkeä välittömästi ja toinen pyyhki silmäkulmiaan. Kysyin, että mikä hätänä? Vieraamme kertoivat, että he eivät pystyneet mielikuvituksissakaan kuvittelemaan, minkälaista autismiopetus on. He olivat äärimmäisen vaikuttuneita siitä, että samassa koulussa huolehditaan laadukkaasti kaikista oppilaista; yleisopetuksen ja erilaisten pienluokkien oppilaista. Kuinka lämmintä, hyvin resurssoitua ja oppilaita arvostavaa toimintaa. He ylistävät järjestelmäämme niin, että poskiani rupesi kuumottamaan.
Olen erittäin ylpeä koulumme osaavasta opettaja- ja ohjaajakunnasta!
Tämän jälkeen vein heidät vielä tutustumaan Ahveniston kouluun, jotta he saisivat kuvan myös yläkoulun arjesta. Siellä ihastelivat koulun siisteyttä ja visuaalista kauneutta. He kertoivat, että täällä Suomessa opetus todella lähtee oppilaista ja heidän tarpeistaan, ei opettajista tai opetusmenetelmistä.
Ahveniston reissun jälkeen oli hyvästien aika. Kiitospuheessaan he vielä kertoivat, että Hämeenlinnan reissu on ollut heille järisyttävä kokemus. Suomi ei heidän arvionsa mukaan turhaan ole koulutusasioissa maailman paras. Heillä ongelmiin on yritetty saada ratkaisuja opetusmenetelmien uudistamisen kautta, mutta kotiin viemisiksi aikovat viedä ajatuksen siitä, että opetuksen tarkastelun tulee lähteä oppilaiden tarpeista, ei opettajan opetusmenetelmien kokeiluista. Oli erittäin mielenkiintoista kuulla heidän arvioitaan koulustamme, varsinkin kun ne olivat niin positiivisia…
Samalla koneella heidän kanssaan Saksan lähti kaksi meidän opettajaamme vastavierailulle. Heillä on ollut myös huikea matka monine kokemuksineen. Erja ja Heidi kertovat kokemuksistaan matkakertomuksessaan, joka ilmestyy koulumme nettisivuille viikolla 46. Kannattaa lukea!
Kokemukset ja opit vierailuista olivat niin hyviä, että jatkamme ilman muuta toimintaamme ensi vuonna. Pyrimme järjestämään myös yhteisen seminaarin, jossa kokemuksia vaihdetaan ja opitaan toisiltamme syvällisemmin. Tulemme pohtimaan opettajien kanssa myös mahdollisuutta saada oppilaat vähitellen mukaan aitoon yhteistyöhön saksalaisen ystävyyskoulumme kanssa. Meillähän on mm. saksan lukijoita; eiköhän siitä jotakin synny…
Vaikka kansainvälinen yhteistyö on ”tilanteen ollessa päällä” välillä raskasta, mutta silti todella antoisaa!
Näin myös tapahtui.
Lokakuussa kaksi opettajaa, Bianca ja Evelyn, saapuivat Hämeenlinnaan ollakseen vieraanamme koko viikon. Kustannusten minimoimiseksi olimme sopineet kotimajoituksen; opettajamme majoittivat saksalaisrouvat kotiinsa. Käytän tuttavallisesti suomalaiseen tapaan heistä vain etunimiä.
He tiesivät etukäteen, että meidän tapamme on käyttää usein vain etunimiä, mutta olivat silti hämmentyneitä ja hieman järkyttyneitäkin, kun minä käytin heidän rehtoristaan nimeä Detlev. He kertoivat, etteivät koskaan milloinkaan käytä esimiehestään nimeä Detlev, vaan aina Herr Soebäär. Sanoin, että täällä ei koskaan milloinkaan käytetä minusta nimeä herra Rangell, vaan Pasi tai rehtori. Varovasti he sitten totuttelivat sanomaan Pasi… Se on niitä kulttuurieroja…
No, niin. Asiaan. Laadimme heille vierailulukujärjestyksen heidän mielenkiintonsa mukaisesti. He olivat kiinnostuneita ”kaikesta”, mutta erityisesti yhteisopettajuusluokistamme. Viikon ajan he vierailivat luokissamme, mutta laajemman kuvan saamiseksi vein heidät myös Hirsimäen kouluun, jossa on tällä hetkellä Hämeenlinnan parasta yhteistyötä päiväkodin ja koulun välillä. Se oli heistä hyvin mielenkiintoista, koska Saksassa ei perinteisesti ole minkäänlaista yhteistyötä tai toimintaa päiväkodin ja koulun välillä. Aikaisempien Suomen vierailujen tuloksena heillä on nyt yksi yhteistyöprojekti alkanut.
Vieraamme kävivät myös pienluokissamme. Saksassa ei ole ns. pienluokkia eikä erityisopetusta tunneta juuri lainkaan. Saksalaisvieraamme tiesivät, että Cellessä ”jossain on vammaisia lapsia, mutta heillä on eri koulut”. Eivät siis tienneet asiasta oikein mitään. Hieman toistan itseäni (aikaisempi blogini Saksasta), mutta heillä ei ole oppilashuollollista työtä, ei pienluokkia, ei erityisopettajia kouluissa eikä muutenkaan juuri mitään tukea sitä kaipaaville.
Bianca ja Evelyn kävivät siis yleisopetuksen lisäksi evy-pienluokissamme sekä eräässä eha-luokassamme. Viimeisenä vierailupäivänä he halusivat tutustua vielä autismiopetukseemme. Pienluokkien vierailun jälkeen vieraamme olivat jo hyvin vaikuttuneita tavastamme huolehtia kaikenlaisista oppilaista, mutta vierailu autismi-ryhmässä aiheutti heissä suuria tunteita. Seurasimme opetusta jonkin aikaa. Sitten eräs pieni poika tuli eteemme, katsoi ylöspäin vieraitamme kasvoihin ja sanoi: Guten tag! Sen jälkeen hän kääntyi, käveli takaisin paikalleen. Tilanne oli erittäin vaikuttava, sitä on vaikea kuvata kirjoittamalla. Toinen vieraistamme alkoi itkeä välittömästi ja toinen pyyhki silmäkulmiaan. Kysyin, että mikä hätänä? Vieraamme kertoivat, että he eivät pystyneet mielikuvituksissakaan kuvittelemaan, minkälaista autismiopetus on. He olivat äärimmäisen vaikuttuneita siitä, että samassa koulussa huolehditaan laadukkaasti kaikista oppilaista; yleisopetuksen ja erilaisten pienluokkien oppilaista. Kuinka lämmintä, hyvin resurssoitua ja oppilaita arvostavaa toimintaa. He ylistävät järjestelmäämme niin, että poskiani rupesi kuumottamaan.
Olen erittäin ylpeä koulumme osaavasta opettaja- ja ohjaajakunnasta!
Tämän jälkeen vein heidät vielä tutustumaan Ahveniston kouluun, jotta he saisivat kuvan myös yläkoulun arjesta. Siellä ihastelivat koulun siisteyttä ja visuaalista kauneutta. He kertoivat, että täällä Suomessa opetus todella lähtee oppilaista ja heidän tarpeistaan, ei opettajista tai opetusmenetelmistä.
Ahveniston reissun jälkeen oli hyvästien aika. Kiitospuheessaan he vielä kertoivat, että Hämeenlinnan reissu on ollut heille järisyttävä kokemus. Suomi ei heidän arvionsa mukaan turhaan ole koulutusasioissa maailman paras. Heillä ongelmiin on yritetty saada ratkaisuja opetusmenetelmien uudistamisen kautta, mutta kotiin viemisiksi aikovat viedä ajatuksen siitä, että opetuksen tarkastelun tulee lähteä oppilaiden tarpeista, ei opettajan opetusmenetelmien kokeiluista. Oli erittäin mielenkiintoista kuulla heidän arvioitaan koulustamme, varsinkin kun ne olivat niin positiivisia…
Samalla koneella heidän kanssaan Saksan lähti kaksi meidän opettajaamme vastavierailulle. Heillä on ollut myös huikea matka monine kokemuksineen. Erja ja Heidi kertovat kokemuksistaan matkakertomuksessaan, joka ilmestyy koulumme nettisivuille viikolla 46. Kannattaa lukea!
Kokemukset ja opit vierailuista olivat niin hyviä, että jatkamme ilman muuta toimintaamme ensi vuonna. Pyrimme järjestämään myös yhteisen seminaarin, jossa kokemuksia vaihdetaan ja opitaan toisiltamme syvällisemmin. Tulemme pohtimaan opettajien kanssa myös mahdollisuutta saada oppilaat vähitellen mukaan aitoon yhteistyöhön saksalaisen ystävyyskoulumme kanssa. Meillähän on mm. saksan lukijoita; eiköhän siitä jotakin synny…
Vaikka kansainvälinen yhteistyö on ”tilanteen ollessa päällä” välillä raskasta, mutta silti todella antoisaa!
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Lomautus - kyllästyttää jo koko sana
Nyt ne sitten alkavat. Nimittäin opettajien kuuden päivän lomautukset. 12.-13.10. on lomautuksen ensimmäinen aalto, joka koskettaa oppilaita. Puolet opettajista lomautetaan 12. päivä ja toinen puolikas 13. päivä. Oppilaat kokevat siis kaksi lomautuspäivää, jolloin ei opiskella normaalisti. Normaalin n. 20 luokkakaverin sijasta niinä päivinä luokkakavereita onkin n. 40! Loput lomautuspäivät hoidetaan syyslomalla.
Kahden päivän ajan opettajat valvovat siis kahta luokkaa. Kirjoitin tarkoituksella valvovat, koska on päivänselvää, että on turha puhua opettamisesta. Olemme tyytyväisiä, jos kukaan ei niinä päivinä loukkaa itseään, eikä tapahtuisi mitään kovin negatiivista.
Palvelujohtajan ohjeistuksen mukaan koulut ovat suunnitelleet lomautuksen ajaksi teemapäivät, ainesidonnaista opetusta ei siis anneta. Me valitsimme teemapäivien aiheeksi Unisef – lasten erilaiset maailmat. Ensimmäisenä päivänä kirjoitamme ja piirrämme Unisef-aiheista, katselemme Unisef-aiheisia dokumentteja ja toisena päivänä kävelemme ja juoksemme Unisefin puolesta keräten rahaa hyvään tarkoitukseen.
Koulupäivät pidetään lain salliman minimin mittaisena, eli 3 h. Koitetaan pitää negatiivisten tapahtumien riski mahdollisimman pienenä… Eniten olen huolissani pienluokkien oppilaista. Esim. eha-ryhmissä lain sallima maksimioppilasmäärä on 8, mutta lomautuspäivinä erittäin paljon ohjausta ja apua tarvitsevia oppilaita on yhdellä opettajalla 16. Ei kuulosta hyvältä yhtälöltä, vaikka ohjaajat ovatkin töissä.
Kuulin, että Suomi olisi maailman ainoa maa, joka lomauttaa opettajia, eli halvaannuttaa koulun käynnin lomautusten ajaksi. En ole tosin tarkistanut asiaa. Joka tapauksessa se on aika huonoa mainosta maailman parhaalle maalle ja koulujärjestelmälle. Erittäin huonoa mainosta tämä on myös ex. koulukaupunki Hämeenlinnalle, vaikka sloganissa sanotaankin, että ”hyvä arki asuu Hämeenlinnassa”…
Lomautuksen säästövaikutus perusopetuksen puolella on kokonaisuudessaan 282 000 €. Minusta luku näyttää varsin pieneltä ottaen huomioon negatiivisen vaikutuksen suuruuden lasten koulunkäyntiin sekä todella ison työmäärän, mitä hallinto on joutunut lomautusten eteen tekemään. Puhumattakaan kaupungin imagotappiosta.
Kaupungin henkilöstöryhmistä opettajat ovat kärsineet kaupungin säästötoimista eniten. Oppitunneista, josta palkka muodostuu, on vähennetty jo vuosien ajan. Nyt ei voi enää vähentää, kun ollaan lain säätämässä minimitasossa. Hämeenlinnalaiset oppilaat saavat mahdollisimman vähän opetusta!
Olen kysynyt, minkälaisella suunnitelmalla ja millä ajanjaksolla pyrimme takaisin opetustuntien normaalitasoon, mutta vastausta ei tilaajapuoli ole pystynyt antamaan.
Toivottavasti lomautukset ovat 282 000 €:n ”väärtti”.
Toivon myös, että emme enää toistamiseen lyö päätämme lomautusten suureen mäntyyn, vaikka vajausta ensi vuoden budjetissa on edelleen varsin paljon…
Kahden päivän ajan opettajat valvovat siis kahta luokkaa. Kirjoitin tarkoituksella valvovat, koska on päivänselvää, että on turha puhua opettamisesta. Olemme tyytyväisiä, jos kukaan ei niinä päivinä loukkaa itseään, eikä tapahtuisi mitään kovin negatiivista.
Palvelujohtajan ohjeistuksen mukaan koulut ovat suunnitelleet lomautuksen ajaksi teemapäivät, ainesidonnaista opetusta ei siis anneta. Me valitsimme teemapäivien aiheeksi Unisef – lasten erilaiset maailmat. Ensimmäisenä päivänä kirjoitamme ja piirrämme Unisef-aiheista, katselemme Unisef-aiheisia dokumentteja ja toisena päivänä kävelemme ja juoksemme Unisefin puolesta keräten rahaa hyvään tarkoitukseen.
Koulupäivät pidetään lain salliman minimin mittaisena, eli 3 h. Koitetaan pitää negatiivisten tapahtumien riski mahdollisimman pienenä… Eniten olen huolissani pienluokkien oppilaista. Esim. eha-ryhmissä lain sallima maksimioppilasmäärä on 8, mutta lomautuspäivinä erittäin paljon ohjausta ja apua tarvitsevia oppilaita on yhdellä opettajalla 16. Ei kuulosta hyvältä yhtälöltä, vaikka ohjaajat ovatkin töissä.
Kuulin, että Suomi olisi maailman ainoa maa, joka lomauttaa opettajia, eli halvaannuttaa koulun käynnin lomautusten ajaksi. En ole tosin tarkistanut asiaa. Joka tapauksessa se on aika huonoa mainosta maailman parhaalle maalle ja koulujärjestelmälle. Erittäin huonoa mainosta tämä on myös ex. koulukaupunki Hämeenlinnalle, vaikka sloganissa sanotaankin, että ”hyvä arki asuu Hämeenlinnassa”…
Lomautuksen säästövaikutus perusopetuksen puolella on kokonaisuudessaan 282 000 €. Minusta luku näyttää varsin pieneltä ottaen huomioon negatiivisen vaikutuksen suuruuden lasten koulunkäyntiin sekä todella ison työmäärän, mitä hallinto on joutunut lomautusten eteen tekemään. Puhumattakaan kaupungin imagotappiosta.
Kaupungin henkilöstöryhmistä opettajat ovat kärsineet kaupungin säästötoimista eniten. Oppitunneista, josta palkka muodostuu, on vähennetty jo vuosien ajan. Nyt ei voi enää vähentää, kun ollaan lain säätämässä minimitasossa. Hämeenlinnalaiset oppilaat saavat mahdollisimman vähän opetusta!
Olen kysynyt, minkälaisella suunnitelmalla ja millä ajanjaksolla pyrimme takaisin opetustuntien normaalitasoon, mutta vastausta ei tilaajapuoli ole pystynyt antamaan.
Toivottavasti lomautukset ovat 282 000 €:n ”väärtti”.
Toivon myös, että emme enää toistamiseen lyö päätämme lomautusten suureen mäntyyn, vaikka vajausta ensi vuoden budjetissa on edelleen varsin paljon…
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)