Back to school!

Taas on saatu koulu käyntiin. Kaksi viikkoa koulua on jo takana ja oppilaat sekä henkilökunta ovat löytäneet työrytminsä huikean hellekesän jälkeen. Kuten viime vuonnakin, ensimmäisenä koulupäivänä satoi välillä rankasti. Se ei tunnelmaa vähentänyt; innokkaat ja hieman jännittyneet uudet ekaluokkalaiset saavat aina hymyn kasvoille. Saisimmepa sen innokkuuden ja koulumyönteisyyden säilymään mahdollisimman pitkään!

Niin, kesä ja loma olivat mahtavia ja tällä kertaa minullakin aika pitkät. Aloitin kesän vieton kahden viikon lomautuksella jo viimeisellä kouluviikolla ja jatkoin siitä vielä viikon lomalla. Sen jälkeen palasin työhön kesäkuun loppuun saakka ja sitten jatkoin heinäkuun lomailua. Kiitos kaupungin lomautuksen, kesä oli todellakin normaalia pidempi. Ei vaan, toivottavasti lomautuksia ei enää tule tämän syksyn opettajien lomautusten jälkeen. Palaan lomautuksiin ja mitä ne aiheuttavat myöhemmässä blogissa.

Koulussa on taas täysi vauhti päällä. Olemme sopineet jatkavamme viime vuonna aloitettuja Kiva-koulu- ja Verso-projekteja. Lisäksi hankimme kokemuksia aloittamastamme yhteisopettajuuskokeilusta. Valkoisen talon toimintaympäristön parantaminen on tänä vuonna tärkeää, haluamme nostaa autismiopetuksemme tasoa entisestään. Linnan kanssa jatkamme kummikoulutoimintaamme viimevuotisen hienon kokemuksen jälkeen. Olemme päättäneet pitää joulujuhlan edellisen vuoden tapaan Hämeen linnassa. Hyviä tapoja, mm. kielenkäytön osalta, haluamme korostaa tänä vuonna. Perusopetuslakiin tulevat muutokset on otettava heti haltuun. Kirjoitan niistäkin myöhemmin lisää.
Siinä vähän raapaisua, minkälaisia asioita meillä on tapetilla tänä vuonna.
Kokonaiskattaukseen olen varsin tyytyväinen. Yhtään suurluokkaa ei enää ole, yleisopetuksen luokat ovat nyt mukavan kokoisia ja luokkatarjontamme kasvoi yhdellä uudella eha-ryhmällä. Ruotsinkielinen opetus on hieman muuttunut laskeneiden oppilasmäärien takia, mutta meillä on valmius palata viimevuotiseen järjestelmään heti oppilasmäärien palautuessa samalle tasolle.
Henkilökunta on hieman muuttunut, mutta porukka näyttää taas erittäin pystyvältä ja motivoituneelta. Joukkue on suurempi kuin viime vuonna. Henkilökunnan määrä nousi tänä vuonna 56 ammattilaiseen. Aika paljon…
Ojoisten koulu on edelleen ehkä kaupungin monipuolisin alakoulu yleisopetuksen ja erityisopetuksen luokkineen sekä suuren henkilökuntansa johdosta. On ollut mukavaa taas aloittaa työt! Toivottavasti myös kotona koetaan koulunkäynnin kesän jälkeen olevan taas mielekästä ja innostavaa!

Alles ist anders in Finnland (osa 2)

Saavuttuamme Hampurin lentokentälle oli Detlev meitä vastassa. Lämpimien vastaanottokättelyiden jälkeen aloitimme n. 130 km:n automarssin kohti Celleä. Hampurin ruuhkasta selvittyämme matka sujui joutuisasti. Koko matkan selvitimme koulumaailman tapahtumia englannin kielellä, saksa kun ei vieläkään luista olueen ja makkaran tilaustaitoa lukuun ottamatta. Ymmärrän kyllä saksaa aika hyvin, kai… Asiat saimme selitettyä ja ymmärrettyä, se on pääasia.

Miellyttävän automatkan jälkeen menimme suoraan ensimmäiseen vierailupaikkaamme, Detlevin kouluun, Hehlentor Schuleen. Kävimme moikkaamassa opehuoneen väkeä ja koulusihteeriä, jonka jälkeen siirryimme Detlevin työhuoneeseen palaverin pitoon. Tässä vaiheessa mukaan liittyi ystävämme ja tulkkimme Sara sekä sosiaalipedagogiksi itseään tituleerannut mies.
Saimme kuulla koulun uudesta jutusta, kokopäiväkoulusta. Oppilailla oli mahdollisuus jäädä aina koulupäivän jälkeen kouluun erilaisiin kerhoihin ja syödä lämmin ruoka. Ruuan tarjoaminen koulussa oppilaille oli huikea uudistus! Sellaista ei ole ennen ollut. Ruoka maksoi vanhemmille 3 € / kerta, mutta on silti iso uudistus. Ymmärsin ensin, että sosiaalipedagogi oli tekemässä koulussa nuorisotyötä, mutta hänen tehtävänsä olikin kokopäiväkoulun organisointi. Hänen organisoimiaan kerhoja vetivät koulun ulkopuoliset vetäjät, ei opettajat.
Pääsimme ensitöiksemme nauttimaan ruuan oppilaiden kanssa. Se oli miellyttävä kokemus, huikeaa melua lukuun ottamatta. Oppilaat olivat meistä hyvin kiinnostuneita; olimmehan kaukaa pohjoisesta, aina Suomesta saakka (näin meidät esiteltiin). Ruuan jälkeen oppilaat keräsivät kiltisti lautaset pinoihin ja saatuaan luvan poistuivat ruokaluokasta omiin kerhoihinsa. Myös me lähdimme tutustumaan kerhoihin.

Kokopäiväkoulun toimintapisteitä oli useita ja oppilaat hääräsivät siellä innokkaasti. Oli askartelua, sisäfutista (tytöille), savitöitä, rakentelua ja elokuvan katselua. Elokuva oli dubattu saksaksi, luonnollisesti. Asiallista toimintaa, täytyy sanoa!
Parin tunnin tutustumisen jälkeen Detlev vei meidät hotelliimme. Lupasi meille parin tunnin levon ennen seuraavaa actionia.
Kahden tunnin päästä lähdimme reippaana Saran kutsumana hänen kotiinsa. Tarkoituksemme oli käydä läpi vielä luennot ja niiden käännökset, synkronoida kaikki kuntoon. Ilta oli erittäin miellyttävä. Hyvän ruuan kera saimme luentomme virtaviivaiseen kuntoon. Saran Ruotsista kotoisin olevan miehen saavuttua kotiin jouduin kysymään häneltä Tre kronor – joukkueen menestyksestä olympiakisoista. Siitä ei pitkää keskustelua tullut…
Tiistaina oli ensimmäisen koulutuspäivän vuoro. Paikalla meitä kuuntelemassa oli sekä päiväkodin että koulun henkilökuntaa sekä hallinnon edustaja. Sovitun kaavan mukaisesti aloitin kertomalla suomalaisen koulujärjestelmän historiasta; minkälaisia vaiheita meillä on ollut tiellä kohti hyvin menestyvää peruskoulua. Sen jälkeen Stina kertoi esiopetuksen historiasta lyhyesti ja keskittyi sen jälkeen esi- ja alkuopetuksen yhteistyöhön. Mitä se tarkoittaa ja miten sitä tehdään käytännössä. Kuulijat saivat kuulla asiasta, josta he omien sanojensa mukaan voivat vain haaveilla. Stinan esityksen loppuvaiheessa laitoimme kuulijat töihin. Tehtävänä oli pohtia ryhmissä (ryhmissä sekä päiväkodin väkeä, että opettajia, ennenkuulumatonta) minkälaista heidän yhteistyönsä olisi kolmen vuoden kuluttua, kun kaikki olisi mennyt heidän toiveidensa mukaan. Tulevaisuusajattelua siis ja heidän mukaansa myös utopia-ajattelua…
Ryhmien tuli esittää pohdintansa meille muille siten, että päiväkodin ja koulun edustaja tekisivät sen yhdessä. Halusimme rikkoa rajusti rajoja… He siis joutuivat tekemään yhteistyötä!
Kaikki ryhmät eivät pystyneet ajattelemaan toiveemme mukaisesti vaan keskittyivät enemmän nykyisiin ongelmiin, muuten esitykset menivät komeasti.
Tauon jälkeen oli taas minun vuoroni. Kerroin koulujärjestelmämme menestystekijöistä. Miksi olemme pärjänneet niin hyvin kansainvälisissä vertailuissa? Eroja saksalaiseen järjestelmään löytyi valtavasti; tärkeimmät niistä olen listannut jo kirjoitukseni ensimmäisessä osassa.
Raskain homma oli Saralla. Hän tulkkasi saksaksi kaikki kertomuksemme, kova rääkki.
Luentomme sujui hyvin. Saksalaiset ovat kovin kiinnostuneita suomalaisesta koulusta ja keskustelua syntyi paljon. Esityksemme jälkeen Suomessa vierailleet saksalaiset opettajat kertoivat näkemästään ja kokemastaan. Kertomukset olivat Suomea ylistäviä. Oli hienoa olla paikalla suomalaisen koulun edustajana!
Illalla Detlev kutsui meidät kotiinsa syömään ja keskustelemaan koulutuspäivän annista. Hieno ilta!

Keskiviikko oli Majakka-päivä. Brücken jahre – projektissa celleläiset käynnistävät ensimmäisiä yhteistyökuvioita päiväkodin ja koulun välillä. He ovat saaneet kaupungilta erillisen talon käyttöönsä, jossa yhteistyö tapahtuu. Kaksi koulua ja kolme päiväkotia ovat sitoutuneet toteuttamaan yhteistyötä. Toiminta on nimeltään Majakka. Majakassa ekaluokkalaiset ja päiväkotiryhmät tapaavat muutaman kerran vuodessa, heidät jaetaan ryhmiin, jossa lapset joutuvat tekemään yhteistyötä. Työskentely oli innostunutta ja monipuolista. Myös aikuiset olivat ylpeitä Majakka-projektistaan ja syystäkin. He ovat tällä saralla oman osavaltionsa edelläkävijöitä!

Iltapäivällä Stina lähti tutustumaan päiväkotiin ja minä suunnistin kohti synkkää ja surullista paikkaa, Bergen-Belsenin keskitysleirimuseota. Museo sijaitsee siellä missä leiri on aikoinaan ollut. Parakkeja ei enää ole, mutta lukuisat 1000-2500 ihmisen joukkohautakummut kertovat ihmisen käsittämättömästä julmuudesta. Tällä leirillä menehtyi mm. kuuluisten päiväkirjojen kirjoittaja Anne Frank. Vierailun jälkeen oli vaikea irrottautua kuvottavasta tunteesta.

Torstaina oli toinen koulutuspäivä. Se meni saman sapluunan mukaan kuin ensimmäinenkin. Antamamme ryhmätyötehtävä onnistui todella hyvin. Ryhmät saivat itsestään irti loistavia tulevaisuusnäkymiä ja pohdimmekin, mihin seinään tulevaisuuden teesit löisimme kiinni…

Kaiken kaikkiaan viikkomme Cellessä oli loistava. Opimme paljon. Opimme paljon mm. siitä, kuinka hyvä suomalainen koulujärjestelmä todellakin on. Ulkomailla on helppo olla ylpeä kouluistamme sekä osaavasta henkilökunnastamme. Opimme myös paljon saksalaisesta koulusta, sen ongelmista ja tulevaisuuden visioista. Ongelmat ovat kuitenkin mittakaavaltaan niin isoja, että yksittäisellä koululla ei ole mahdollisuutta paljon muuttaa. Tarvitaan osavaltion uudistushalua. Yksittäisistä ideoista ja toteutustavoista voimme toki ottaa oppia tuoda niitä myös Suomeen.
Kansainvälinen yhteistyö on sinänsä tärkeää.
Päätimmekin Detlevin kanssa aloittaa säännöllisen opettajavaihdon. Kerran vuodessa syksyisin lähetämme kaksi opettajaa Ojoisten koululta Celleen ja he lähettävät kaksi opettajaa Hämeenlinnaan. Sovimme tarkemmin kevään aikana vielä tavoitteemme, mutta homma pyörähtää käyntiin ensi syksynä.
Pitäisiköhän kaivaa esiin yläasteen aikaiset saksan kirjat…
Perjantaina oli jäljellä enää automatka Hampuriin ja sieltä lento kotiin. Onneksi yhteistyömme jatkuu. Toivottavasti ensi syksynä saamme lukea koulumme nettisivuilta ensimäisen kahden opettajamme matkakertomukset.

"Alles ist anders in Finnland" (osa 1)

Viime syksynä koulullamme oli saksalaisia vieraita. He tulivat Cellestä, Hämeenlinnan ystävyyskaupungista. Tutustumismatkalle hämeenlinnalaisiin kouluihin oli saapunut paikallisen Hehlentor schulen rehtori Detlev Soetbeer, pari opettajaa sekä tulkki Sara. Detlev oli Hämeenlinnassa jo neljättä kertaa ja hän on määrätietoisesti ryhtynyt tuomaan myös omia opettajiaan Suomeen opintomatkoille.

Syynä Suomen reissuille on Suomen kolminkertainen voitto kansainvälisessä Pisa-mittelössä, jossa vertaillaan eri maiden oppimistuloksia. Saksa on menestynyt niissä varsin huonosti. Surkea menestys on nostanut melkoisen myrskyn saksalaisissa medioissa. Koulujen tilaa on ruodittu jo monta vuotta ja satojen saksalaisten delegaatioiden määränpääksi on tullut koulutuksen ihmemaa, Suomi.

Näissä merkeissä siis tapasimme syksyllä. Vierailun yhteydessä Detlev kutsui minut Celleen luennoimaan suomalaisen koulutusjärjestelmän historiasta, sen menestystekijöistä sekä ennen kaikkea esi- ja alkuopetuksen yhteistyöstä ja sen käytännön toteutuksesta. Ajankohta olisi 1.3.-5.3. Detlev pyysi ottamaan mukaan opettajan, joka olisi esiopetuksen asiantuntija ja käytännössä tehnyt esi- ja alkuopetuksen yhteistyötä. Pyysin mukaan Nummen koulun Hirsimäen yksiköstä Stina Pulkkisen, jolla oli em. vaatimusten lisäksi myös sekä lastentarhanopettajan että luokanopettajan koulutukset.

Detlevin kiinnostus esi- ja alkuopetukseen johtui mm. siitä, että he olivat saaneet projektirahaa omaan hankkeeseensa, Brückenjahre – projektiin. Brückenjahre (siltavuosi) liittyy päiväkodin ja koulun väliseen nivelvaiheen luomiseen. Saksassa ei perinteisesti ole ollut minkäänlaista yhteistyötä päiväkodin ja koulun välillä ja henkilökunta on suhtautunut toisiinsa vähintäänkin epäluuloisesti. Meidät kutsuttiin siis auttamaan yhteistyön visioinnissa ja kertomaan esi- ja alkuopetuksen yhteistyön kokemuksistamme.

Aikaisempien vierailujen tuloksena Detlevillä on selkeä mielipide: Alles ist anders in Finnland. Hänestä on tullut Suomen vierailuiden jälkeen todellinen Suomen ystävä. Hänen työhuoneessaan on pieni Suomen lippu ja kuvia aikaisemmilta vierailuilta sekä iso kansio, jonka kyljessä luki Finnland.

Ei muuta kun suunnittelemaan luentoja. Huolellinen suunnittelu olisi tärkeää, koska odotukset suomalaisten vierailulle olivat suuret.

Saimme myös lupauksen, että voimme esittää luennot suomeksi ja ne tulkataan saksaksi. Sehän sopi meille; oma yläkoulun aikainen saksa ei oikein soljuvasti suju… Englanti taas on heille itselleen vaikeaa. Luentomateriaalit olivat luonnollisesti saksaksi.

Pientä pohdintaa aiheutti matkan ajankohta, hiihtoloma. No, harvoin kutsutaan ulkomaille luennoimaan, joten kutsu oli kuitenkin helppo hyväksyä.

Olen käynyt Cellessä kerran aikaisemminkin, joten tiedossani oli saksalaisen koulujärjestelmän ongelmakohdat. Kärjistäen voisi sanoa, että he ovat pisteessä, jossa suomalainen koulujärjestelmä oli vuonna 1970, siis ennen peruskoulun syntymistä. Heidän koulujärjestelmänsä erottelee lapset jatko-opintokelpoisiin ja ”käytännön ammatteihin” suuntautuviin jo neljän kouluvuoden jälkeen. Siis samoin kuin meillä aikoinaan kansakoulu/oppikoulujärjestelmässä tehtiin.

Suomalaisilla on ”aina” ollut maksuton perusopetus lämpimine ruokineen, mutta saksalaisvanhemmat joutuvat edelleen maksamaan kaiken opetusmateriaalin kirjoineen, kynineen ja vihkoineen itse. Uutta heillä on ns. vapaaehtoinen kokopäiväkoulu, johon osallistuvat saavat koulupäivän jälkeen lämpimän aterian. Ateria maksaa vanhemmille 3 € / kerta ja ei yllä tasoltaan lähellekään kouluruokaamme.

Haparoivaa erityisopetusta on ”jollain lailla tarjolla” mm. vapaaehtoisten työntekijöiden tarjoamana. Ylipäätään tuki oppilaan ja opettajan ympäriltä puuttuu lähes täysin. Ei oppilashuoltoa, ei kouluterveydenhoitoa, koulupsykologin palveluita, ei oikeastaan mitään tukipalveluita. Kun vielä vanhempien tuki ja arvostus koulua/opettajia kohtaan on vaatimatonta, ei saksalaista opettajaa käy kateeksi, paitsi palkallisesti. Opettajien kertoman mukaan vanhempien antama palaute on lähinnä syyttelyä.

Maalasin aika synkän kuvan saksalaisesta kouluarjesta, mutta valitettavasti en edes ole liioitellut.

Opettajilla on kuitenkin kova halu kehittää omaa työtään ja sitä kautta nostaa työnsä arvostusta, mutta jäykkä, osavaltiovetoinen järjestelmä on kova vastus. Jopa visionäärisen ja tarmokkaan rehtorin on vaikeaa muuttaa asioita edes omassa koulussaan, koska vaikutusmahdollisuudet ovat varsin pienet. Osavaltio valitsee jopa opettajat, reksin valta on siis minimaalinen.

Tiesin onneksi entuudestaan, että meidät kutsuneet kouluihmiset ovat tosi motivoituneita kehittymään työssään ja odottavat kovasti mitä meillä on sanottavaa ja miten Suomessa on toimittu.

Siis innokkaasti kohti Saksaa!

Hiki, haba ja harmonia

Olin tänään lenkillä. Taas. Jälleen kerran. Juoksin hyvän kaverini kanssa reilun kaksi tuntia, tulin kotiin, kävin suihkussa ja aloitin aamupalan syönnin lukien sunnuntain sanomalehteä. Mahtava fiilis! Mikä siinä juoksemisessa sitten on niin hienoa?

Aina olen urheilua harrastanut; nuorena jolppina hiihdin kilpaa. Hiihtäjän ura loppui oikeastaan vasta armeijan jälkeen monen vuoden ja lukemattomien kilpailujen jälkeen. Sen jälkeen ei hiihto maistunut moneen vuoteen, enkä ole vieläkään syttynyt siihen uudestaan. Kilpahiihto on aivan upea laji, mutta kyllästyin ainaiseen varusteralliin; joka päivä suksien hinkkausta ja voidespekulointia. Hiihto on silti hieno laji, edelleen.

Sitten innostuin kuntosalihommista. Kävin monta vuotta salilla ja siitä nautin tosi paljon, nykyäänkin. Oli hienoa, jos huomasi haban hieman kasvaneen. Silloin opin myös katsomaan tarkemmin mitä syön. Sillä on oikeasti valtavan suuri merkitys omaan hyvään oloon mitä joka päiväiseen nälkäänsä suustaan alas laittaa. Harrastaa sitten mitä tahansa tai on harrastamatta.

Sitten pikku hiljaa salin ohella rupesin käymään lenkillä; ensin kerran viikossa, sitten kaksi. Asuin silloin Tallinnassa ja tutustuin kaupunkiin juoksemalla, rupesin taas nauttimaan rääkistä ja hikoilusta. Eikä mennyt kauaa, kun vanha tuttuni, kilpailuvietti, otti tiukemman otteen niskastani. Ensin rupesi kiinnostamaan maratoni, pääsisinkö kunnialla läpi. No, pääsin läpi, mutta en tiedä voiko sanoa että kunnialla. Sitten kilpailuvietti kuiskutti korvaani, että pitäisi juosta maratoni uudestaan, mutta kovempaa... Niin, siitä se lähti. Sitten sattui niin, että entuudestaan tuntematon naapurini pyysi minua mukaan lenkille. Yhtäkkiä huomasin olevani juoksuporukassa, jonka mielettömän hieno yhteishenki ja kaveruus veti minut syvemmälle juoksu-urheilun kanta-hämäläiseen maailmaan. Kilpailuviettini kiitti minua ja sai minut katsomaan lenkillä ja maantiehölkkätapahtumissa tarkemmin kelloa. "Mikä oli kilometriaikasi?" se kysyi heti juoksun jälkeen ja minä vastasin auliisti. Se oli saanut minut tiukemmin koukkuun.

Palataan ensimmäiseen kysymykseen: Mikä siinä sitten on niin hienoa? Lista on aika pitkä ja vastaus vaihtelee päivän mukaan. Kun jotkut tai kaikki asiat ottavat päähän, niin lenkiltä tultua olo on parempi tai monet ongelmat ovat saaneet ratkaisun. Toisinaan kovan vetoharjoituksen jälkeen taas tuntuu hyvältä raaka, kova rääkki ja siitä selviytyminen. Joskus on vaan hienoa juosta yksin ja kuunnella musiikkia ja omia ajatuksia. Totta puhuakseni ei se juokseminenkaan tai ainakaan lenkille lähtö aina ole hienoa. Töistä tullessa olisi niin mukava syödä kunnolla, lukea lehdet rauhassa ja elpyä hetken sohvalla. Ei se aina ole herkkua lähteä työpäivän jälkeen lenkille, mutta siinä pitää kutinsa vanha totuus, että lenkin vaikein vaihe on kenkien jalkaan laittaminen. Fiilis on lenkin jälkeen yleensä aina parempi kun sinne lähtiessä. Koukussa oleva tarvitsee annoksensa...
Ainakin sunnuntaiset pitkät lenkit ovat erityisen hienoja! On mielettömän hienoa juosta hyvän kaverin kanssa rauhallista vauhtia noin kahden tunnin ajan puhellen niitä näitä sekä välillä pohtia oman elämän suurimpia kysymyksiä yhdessä. Runollisesti sanoen sunnuntain pitkä lenkki on jollain tavalla puhdistautuminen: hikoilla arjen kuonat pois. Mutta myös puhdistautumista henkisesti; terapoida puolin ja toisin kaverin kanssa. Kerran puhuttiinkin, että sunnuntain pitkä lenkki on meidän kirkko.
Lähtöviivalle asettuminen parantaa myös itsetuntemusta. Lähtölaukauksen pamahdettua ja ensimmäisten pahan olon tunteiden tultua, on helppo lähteä omien, huonojen ajatusten vietäväksi. Joku ääni sisällä selittää valmiiksi, miksi tänään ei kulkenut tai ehdottaa pidemmillä matkoilla puolen välin jälkeen, että tämä olkoon viimeinen juoksu. Sama ääni ehdottaa myös hiljentämään, jotta ei sattuisi niin paljon. Silloin joutuu katsomaan itseään silmästä silmään; annanko periksi ja lähden huonon ääneni kelkkaan, vai olenko soturi ja taistelen. Termin soturi (urheilussa) olen oppinut ystävältäni, hyvältä salibandyn pelaajalta, soturilta.
Kotona voin paremman puoliskoni kanssa keskustella myös juoksun kiemuroista; lenkeistä, kilpailuista, ajoista. Kumpikin harrastamme juoksemista. Olen siis onnekas!

Jos sinulla on harrastuskaveri, pidä hänestä kiinni. Kavereiden apu on tässäkin asiassa mittaamattoman arvokasta. Kaikki eivät halua juosta, mutta toivottavasti sinullakin on jokin hyvä harrastus työn ulkopuolella. Pidä siitä kiinni! Voit tietysti silti kokeilla juoksemista, mutta varo, se voi viedä pikkusormen sijasta koko käden...

Kaivaako rehtori verta nenästä?

Terve pitkästä aikaa. Edellinen tekstini on niinkin kaukaa kuin syyskuulta. On ollut töitä tosi paljon; varsinaisen työpäivän jälkeen olen tehnyt remonttia varsinkin marras-joulukuussa ja joulukuun alussa muutimme keskelle remonttia. Ei ole ollut vapaa-ajan ongelmia. Ei se silti riitä selitykseksi. Parannan tapani ja kirjoitan kevätlukukauden ajan säännöllisesti. Lupaan.

Kummallinen otsikko, kaivaako rehtori verta nenästä. Aion nimittäin kirjoittaa uskonnonopetuksen muutostarpeesta. Seurattuani ko. keskustelua sekä netissä että lehtien palstoilla, on aihe selvästi monille "punainen vaate". Kaivan siis verta nenästä:

Uskonnonopetuksen periaate kouluissa pitäisi muotoilla kokonaan uusiksi. Nykymuotoinen uskonnonopetus vaatii suurta remonttia, koska monilulttuurisessa maailmassamme ei uskonnon perusteella luokitteleminen ole enää perusteltua. Mielestäni nykyään kouluissa ei ole enää järkevää opettaa monia eri uskontoja. Suomessa saa tällä hetkellä yli 35 000 oppilasta muuta kuin evankelisluterilaista uskonnonopetusta. Monien uskontojen järjestäminen tulee kunnille hyvin kalliiksi eikä tällä systeemillä opita uskontojen välistä suvaitsevaisuutta. Kallista se on lähinnä siksi, että laki velvoittaa kunnan järjestämään jokaisen uskontokunnan mukaista opetusta, mikäli kunnan alueella on vähintään 3 ko. uskoa tunnustavaa oppilasta. Tämä aiheuttaa paljon kuljetuksia; oppilaita kuljetetaan linja-autoilla ja takseilla eri kouluihin saamaan keskitetysti oman uskon tai elämänkatsomustiedon mukaista opetusta. Luonnollisesti jokaisella eri uskonnon tunneilla on myös eri opettaja. Varsin kallista. Kaikesta muustakin on jo säästetty ja "tehostettu" toimintaa. Pitää olla uskallusta keskustella myös uskonnonopetuksen nykyaikaistamisesta.

Hyvä malli olisi sellainen, että kouluissa olisi aine nimeltään uskontotieto. Se olisi kaikille pakollinen, mutta ei olisi minkään uskontokunnan mukaista opetusta. Siellä opiskeltaisiin eri uskontojen historiaa, nykypäivää, uskontojen erityispiirteitä, moraalisia ja eettisiä kysymyksiä sekä harjoilteltaisiin suvaitsevaisuutta, mikä nyt puuttuu liian monien uskontojen väliltä.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa nimenomaan suvaitsevaisuus on tärkeää. Nyt tilanne on usein sellainen, että on meidän uskonnon suvaitsevaisuus ja teidän uskonnon suvaitsevaisuus. Liian usein. Jokainen voi uutisista seurata, ovatko eri uskonnot tällä hetkellä suvaitsevaisia toisiaan kohtaan. Tämä nykyinen systeemi, jossa uskonnot jaotellaan tarkkaan eri opetuskokonaisuuksiin ei varmasti lisää suvaitsevaisuutta eikä vähennä epäluuloja.

Uskonnonopetusta ei kuitenkaan saa missään tapauksessa kouluista lopettaa. En vastusta kirkkoa enkä uskontoja. Koulun tulee antaa uskonnoista perustiedot. On tunnettava uskonnot ja niiden erityispiirteet, jotta ymmärtää tätä maailmaa sekä miksi ihmiset käyttäytyvät niin eri tavoin eri kulttuureissa ja jopa sotivat uskontonsa puolesta toista uskontoa vastaan. Monet kulttuurit ovat edelleen täysin uskontokeskeisiä.
Varsinainen oman uskon syvempi opiskelu ei nykypäivänä kuulu enää kouluun. Se tehtävä kuuluu seurakunnille ja uskonnollisille yhteisöille ja siihen osallistuminen tulee olla vapaaehtoista.
Ruotsissa opetetaan yhteistä uskontotietoa. Tässä kohdassa voisi ottaa mallia Ruotsista.
Tampereen opetuspäällikkö Veli-Matti Kanerva otti lokakuussa julkisesti kantaa nykymuotoisen uskonnonopetuksen muuttamisesta kokonaan uudeksi oppiaineeksi Ruotsin mallin mukaisesti. keskustelua tästä aiheesta todella tarvitaan, ilman sarvia ja hampaita.

Seuraava kysymys: entäs sitten koulun juhlissa jouluevankeliumit, Luciajuhlat ja suvivirret? Pitääkö nekin poistaa? Mielestäni ei. Ne kuuluvat vahvasti kulttuuriimme ja sopivat hyvin koulun kulttuurin siirtämistehtävään. Ei uskontojen tarvitse olla näkymättömiä koulussa, mutta opetusta ei ole järkevää lokeroida uskon perusteella. Hieman kärjistäen voisi todeta, että kouluissa opetetaan yläluokilla myös Suomen ja joidenkin muiden maiden poliittista järjestelmää, äänestämistä ja eri puolueiden erityispiirteitä ja sanomaa. Ei meillä silti ole eri puolueiden opettajia, eikä politiikkaa/puolueita opeteta lokeroimalla oppilaita oppitunneille heidän tai vanhempiensa poliittisen näkemyksen mukaan. Kärjistävää ja ärsyttävästi sanottu, mutta rinnastus ei ole täysin metsässä. Mielipiteessä on kummastakin kysymys, uskonnossa ja politiikassa.

Kanerva sanojensa mukaan lunta aika reippaasti tupaan. Hän pitää kiinni silti ajatuksestaan, että uskonnonopetusta on ajateltava uudelleen tekemällä siitä kokonaan uusi oppiaine. Nähtäväksi jää, kuinka paljon saan itse lunta tupaan tai ns. verta nenästä otettuani kantaa uskonnonopetuksen muutoksen tarpeen puolesta.
Toivottavasti tämä aihe herättää keskustelua.
Hyvää uutta vuotta 2010! Toivottavasti sinulla entistä parempi vuosi edessäsi!

"Vad är kouluohjaaja på svenska?"

"Ruotsinkielisiä Hämeenlinnassa? Ihan totta, en ole tiennytkään." Joo, totta se on.
Tieto ruotsinkielisen perusopetuksen olemassaolosta supisuomalaisessa Hämeenlinnassa on ollut monelle eksoottinen tieto. Äidinkieleltään ruotsinkielisiä on Hämeenlinnassa kuulemani mukaan n. 250.
Ruotsinkielinen luokka on aikaisemmin sijainnut Nummen koululla, mutta tämän lukuvuoden alusta he siirtyivät meidän kouluumme. Nummella ruotsinkieliset olivat kaikki yhdessä luokkatilassa yhden opettajan opetuksessa, mutta heidän siirryttyä Ojoisille ryhmämäärä kasvoi yhdellä myös eskareiden siirryttyä Tomtebo - päiväkotiryhmästä koulumme yhteyteen. Luokkia on nyt siis kaksi; eskarit - 2. lk ja 3.-6. lk. Molemmilla ryhmillä on luonnollisesti oma opettaja ja lisäksi föräldrarförening on palkannut ryhmille yhteisen kouluohjaajan.

Itse olen ollut innoissani siitä, että pystymme tarjoamaan oppilaillemme monipuolisuudellaan huikean hienon kasvuympäristön. Henkilökuntamme on ottanut uudet opettajat ja ohjaajan hienosti vastaan. Osa opettajistakin on ryhtynyt kaivamaan muistin syövereistä ruotsinkielisiä sanoja ja laittamaan niitä ääneen rohkeasti peräkkäin... Jätte fint!
Olen kuullut, että ruotsinkielisten oppilaiden oman opetusryhmän historia ei ole ollut helppo. Vastustus ja epäluulo joidenkin päättäjien taholta on ollut yllättävän kovaa. Sitkeiden vanhempien kova työ toi kuitenkin tuloksen. Itse en ole kuullut enää epäluuloisia kommentteja kenenkään taholta. Se asia lienee jo historiaa. Mielestäni on myös Hämeenlinnan etu sen pystyessä tarjoamaan perusopetusta myös ruotsinkielellä. Se voi vaikuttaa monen muuttopäätökseen ja on joka tapauksessa hyvä lisä kovia kolhuja saaneeseen koulukaupungin maineeseen.

Meillä on tarkoitus kasvattaa ruotsinkielisen perusopetuksen oppilasmäärää ja tehdä toiminnasta vakiintunutta ja eteenpäin menevää. Oppilaista lähes kaikki ovat vahvasti kaksikielisiä ja toivon, että jatkossakin löytyy ennakkoluulottomia vanhempia, jotka haluavat antaa lapselleen arvokkaan lahjan, ruotsinkielen hyvän hallinnan. Eskariryhmässämme on 7 lasta ja joukossa on myös täysin suomenkielisten vanhempien lapsia. Siellä uuden kielen puhumisen taito karttuu nopeasti; kuten tiedätte, lapsi oppii kielen varsin vaivattomasti. Sen jälkeen on mahdollisuus aloittaa koulunkäynti ruotsinkielisessä ryhmässä, suomenkielisessä koulussa ja oppia hyvin molemmat kielet.

Oma isäni on kaksikielinen, mutta minä en. Asuimme kaksikielisessä kunnassa, mutta koska äitini ei osaa lainkaan ruotsia, lapsuuden kodissani päädyttiin puhumaan vain suomea. Sääli. Jälkeenpäin ajatellen harmittaa aika paljon. Jos he olisivat tehneet toisenlaisen ratkaisun, minun ei tarvitsisi nyt käydä kalliita kursseja ja suurella työllä yrittää oppia ruotsia edes vähän lisää.
Viime viikolla olin itse eksoottisessa tilanteessa. Olin päättänyt osallistua kutsun saatuani Vi fem - språköarna - kokoustilaisuuteen Kouvolassa. Mukanani oli molemmat ruotsinkieliset opettajamme. Jokaiselta koululta oli pyydetty lyhyt esittely koulusta ja sen toiminnasta. Opettajat olivat laatineet ansiokkaan esityksen luokkiensa toiminnasta, mutta minun tehtäväkseni jäi koulun esittely. On tunnustettava, että kohtuullisen kokeneen puheenpitäjän kämmenet hikosivat ja suu oli yllättävän kuiva, kun aloitin yleisön edessä: God morgon, jag heter Pasi ... Selvisin. Yksi kynnys oli ylitetty.

Lahjakkaat pärjäävät aina?

Yksi lempiaineitani on ollut miettiä, minkälainen on oikein hyvä koulu. Mitä elementtejä siihen kuuluu, miten hyvä koulu luodaan? Hyvän koulun listaan kuuluu paljon asioita, mutta eräs tärkeimmistä on yksinkertaistettuna, että koulu huomioi erityisen hyvin enemmän tukea kaipaavat oppilaat ja kaikki oppilaat saavat hyvätasoista, turvallista perusopetusta. Valitettavan usein kuitenkin unohtuu, että hyväksi kouluksi itseään kutsuvan koulun on huomioitava myös korkeasti motivoituneet, lahjakkaat oppilaat.
Hyvän koulun kriteeristöön eivät kuulu suurluokat, joissa opettajan huomiosta kilpailee 34 oppilasta. Meilläkin tällainen luokka on, valitettavasti. Nyt suurluokkavuotensa aloittivat 3. luokkalaiset. Samalla purimme edellisen suurluokan ja perustimme heistä kaksi 5. luokkaa.

Päätimme aloittaa lahjakkaiden ja korkeasti motivoituineiden oppilaiden tukemisen nimenomaan 5. luokista, koska he ovat viimeiset kaksi vuotta olleet tilanteessa, jossa opettajalla ei ole ollut aikaa perehtyä enemmän haasteita tarvitsevien oppilaiden ongelmiin hänen yrittäessä saada kaikki oppilaat, myös enemmän tukea tarvitsevat, läpi suurluokka-ajan.

Kaikki varmasti tietävät, että Hämeenlinnassa päättäjät ovat vieneet tuntikehyksemme minimiin, joten liikoja tunteja hyvien ideoiden toteuttamiseen ei juurikaan ole. Sain ohjattua kuitenkin tähän toimintaan kaksi viikkotuntia, jonka aikana 5. luokan opettajat antavat lisähaasteita niitä kaipaaville oppilaille kuvataiteessa ja matematiikassa, molemmissa tunnin viikossa. Kutsumme toimintaa nimellä Tutkimusmatkaajat.

Niin, niinhän sitä sanotaan, että lahjakkaat oppilaat pärjäävät aina. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Olen innoissani Tutkimusmatkaajista, koska tiedän, että lahjakkaiden oppilaiden menestyminen ei todellakaan ole itsestään selvää.
Nyt seuraamaan naisten EM-futista Suomi-Tanska. Peli on jännä ja loppuhetket käsillä. Blogi jatkukoon tästä, kunhan taas ehditään.